MINUN MAATALOUSKURSSINI

-ajatuksia ja kokemuksia maatalouden ihmeellisestä maailmasta

´Minun maatalouskurssini` oli 1990-luvulla suosittu teema Biodynaamisen yhdistyksen piirissä. Kävipä allekirjoittanutkin tarinoimassa aiheesta Kristiyhteisössä ja Snellmankorkeakoulussa biodynaamisen viljelyn opiskelijoille. Nyt kerron myös Takojan ja blogini lukijoille värikkäistä vaiheistani maatalouden maailmassa.

Minun maatalouskurssini alkoi oikeastaan Rekolan biodynaamisen tilan kellarissa Kangasalla Pohjois-Hämeessä syksyllä 1986. Juttutuokiot tilan silloisen vihannesviljelijän Uli Schellhammerin kanssa saivat kiinnostukseni biodynaamista viljelyä kohtaan heräämään toden teolla. Antroposofiaan tutustumiseni oli toki alkanut jo vuosia aiemmin. - Tuossa vaiheessa jo entisen yliopisto-opiskelijan biodynaamiselle maatalousalalle suuntautumiseen olivat vaikuttamassa epäilemättä myös kiinnostus ekologiseen viljelyyn ja tuotteisiin ynnä lapsuuteni elämykset ja - edelleenkin mieltä lämmittävät - muistot mummon ja papan pientilalta Parkanon Vuorijärveltä, kesäiseltä heinäpellolta, navetasta, eläimistä, metsistä ja rannoilta.

Niinpä sitten seuraavana keväänä hakeuduin mukaan Snellmankorkeakoulun aloittamaan 2-vuotiseen biodynaamisen maanviljelyn ja luonnonhoidon koulutukseen. Kyseessä oli eräänlainen ´pioneeriprojekti`, ensimmäinen pitempiaikainen ekologisesti kestävän viljelyn koulutushanke Suomessa.

Koivumäen tilan toukokuuta Inkoossa

BIODYNAAMISET OPINNOT

Pieni opintoryhmämme oli sekalainen seurakunta erilaisista elämäntilanteista ja koulutustaustoista tulevia nuoria aikuisia. Kiinnostuksen aihe oli yhteinen: halusimme kaikki löytää uuden ja luonnonläheisemmän tavan toimia maataloudessa, ja ehkä elämässä yleensäkin. Myös rakkaus luontoon ja eläimiin oli yhteistä. Tehomaatalouden ongelmat, ekokatastrofit eri puolillla maailmaa ja jo silloin helposti ennustettavissa ollut tuleva ilmastonmuutos -silloin puhuttiin vielä ´kasvihuoneilmiöstä`- olivat toimineet itse kunkin herättelijöinä.

Kaksivuotinen koulutuksemme koostui kasvukauden harjoittelujaksoista biodynaamisilla tiloilla ja talvikauden opinnoista Snellmankorkeakoulussa
Helsingissä. Viljelytaitojen kehittymisen kannalta tärkeämpiä olivat toki käytännön työt tiloilla. Talven opintojaksot valottivat biodynamiikan metodista taustaa luentojen, keskustelujen, opinnäytteiden ja taiteellisen harjoittelun avulla.

Talvikauden antia olivat myös biodynaamisten viljelijöiden vierailut koululla ja heidän tarinansa biodynaamisen maatalouden harjoittamisen joskus ankarastakin arjesta. Luonnonhavainnoinnin harjoittelu -Kari Järvisen innostavalla opastuksella - ja Rudolf Steinerin Maatalouskurssi -esitelmäsarjan tutkiminen olivat opintojen keskeistä sisältöä. Maatalouskurssi oli meille ikäänkuin bd-viljelyn aapiskirja; sen sisältöjä tutkimme ja opiskelimme uutterasti niin kuin Aleksis Kiven Jukolan veljekset ABC kirjaansa aikoinaan. -Maatalouskurssin äärellä keskustelimme kouluttajiemme ja mm. taiteilija Erkki Pirtolan kanssa viljelystä, luovuudesta, siemenkaaoksesta; Kalevalasta, maanviljelystä taiteena, ´maan veistona`.

Omat maatalousharjoitteluni tein Viittakiven opistolla Hauholla ja Potin karjatilalla Säkylässä. Viittakivessa sain työkokemusta vihannesviljelystä ja Potilla karjanhoidosta ynnä peltotöistä. - Potin ranchille palasin töihin myöhemmin 90-luvun alkupuolella. Isäntäväen aloitteesta tilalle perustettiin tuolloin osuuskunta uuden omistus- ja maatalousyhteisö muodon aikaansaamiseksi. Ponnisteluistamme huolimatta osuuskunta ei saavuttanut riittävää kannatuspohjaa ja hanke valitettavasti kariutui varojen puutteeseen.


CAMPHILL

Kimbertonin kylätietä

Snellusta tieni vei Tapolan Camphill -yhteisöön Orimattilan Niinikoskelle. Kansainvälisen Camphill -liikkeen yhteisöillehän on ominaista kehitysvammaistyö ja sen ohella maatalouden ja puutarhanhoidon harjoittaminen. Camphill yhteisössä elämä jaetaan kaikkien toimijoiden kesken; hoitajat ja kehitysvammaiset (´kyläläiset`) asuvat samoissa taloissa, lapset ja nuoret käyvät koulua, arjen ilot ja surut jaetaan Erilaisia töitä tehdään yhdessä työpajoilla, puutarhassa ja maatilalla, yhdessä juhlitaan vuodenkierron juhla-aikoina. Eletään täyttä elämää arjessa ja juhlassa.

Tapolassa tein pelto- ja puutarhatöitä yleensä pienen porukan kanssa. Mukana oli puutarhuri Börje Erikssonin ja parin virolaisen etevän maatalousopiskelijan ohella toki myös aikuisia kyläläisiä. Työskentely kyläläisten kanssa ei voi olla aina ankaran tulosvastuullista mutta palkitsevaa se on lähes aina sosiaalisesti ja inhimillisesti katsoen. Heidän välittömyytensä, rehellisyytensä ja huumorinsa ei jätä ketään kylmäksi. Ja jos ja kun töitä luvataan tehdä ja sitoudutaan niin niitä sitten myös tehdään!

Samoihin aikoihin toimin myös Biodynaamisen yhdistyksen Demeter -lehden toimitussihteerinä yhteistyössä toimituskunnan ja vastaavan toimittajan kanssa. Yhteisö suhtautui ystävällisesti toimittajan hommiini ja sain riittävästi aikaa ja tilaa lehden toimitustyöhön aina silloin kun oli lehden kokoamisen aika.

Lokakuussa 1990 matkustin USA:han ja liityin Kimberton Hillsin Camphill yhteisöön Pennsylvaniassa. Puolisen vuotta kului kuin siivillä suuren yhteisön (lähes 100 henkeä) yhtenä ulkomailta tulleena vapaaehtoistyöntekijänä (taskurahaa $40 kk). -Työskentelin lähinnä yhteisön n.100ha ja parinkymmenen lehmän (lisäksi lampaita, siipikarjaa ym.) biodynaamisella karjatilalla, enimmäkseen navetassa ja osaksi myös pelloilla. Navetassa meillä oli kansainvälinen työporukka yhteistyössä kyläläisten kanssa. Homma toimi ihmeen hyvin. Motivaatio töihin tuntui olevan kaikilla kohdallaan. Enkä saanut edes kovia moitteita vaikka eräänä talvi-iltana jätettyäni töiden päätteeksi pihaton portin vahingossa auki karkasivat lehmät riemuissaan pimeään räntäsateiseen iltaan pellolle poukkoilemaan…

Arin vieressä Sherry Wildfeuer kesk.alh.

 Biodynaamisen viljelyn viljelyn ja karjanhoidon koulutukseni sai hyvää käytännöllistä jatkoa Camphill aikanani. Kimberton Hillsissä toimi talvikaudella myös Biodynamic Training Course, jossa oli opettajina paikallisia biodynaamikkoja ja opiskelijoina meidän vapaaehtoisduunareiden lisäksi joitakin lähiseutujen nuoria aikuisia. Kokoonnuimme viikottain yhtenä iltapäivänä jonkin teeman äärelle kuuntelemaan ja keskustelemaan, teimme myös taideharjoituksia. Kurssin vetäjänä toimi Sherry Wildfeuer, Kimbertonin yhteisön pitkäaikainen työntekijä, dynaaminen puutarhuri ja amerikkalaisen - vielä nykyänkin vuosittain ilmestyvän - kylvö- ja korjuukalenterin (Stella Natura) toimittaja. -Molemmat tässä mainitut Camphill -yhteisöt jatkavat menestyksellistä toimintaansa edelleen.

navetan joulu

EKOTORPPARINA TÄHTELÄSSÄ

Vuodet biodynaamisen puutarhatilan vuokraviljelijänä Inkoon Tähtelässä olivat työntäyteistä, hektistäkin aikaa maatalousyrittäjänä. Ystäväni Laura Krook ja minä saimme inkoolaisen Snåren (myös Björkbacka, Koivumäki) tilasta edullisen vuokrasopimustarjouksen keväällä 1997, ja kaupunkilaiselämä Stadissa vaihtuikin sitten kesän korvalla Tähtelän maalaisidylliin. Kanssamme maalle muutti myös Lauran teini-ikäinen poika. Vähän myöhemmin joukkoomme liittyi siskoni kennelistä saatu englanninspringeri Topi, josta oli meille kaikille iloa ja seuraa joskus yksinäisessäkin maalaiselämässä. - Luonnonkaunis puutarhatila uusmaalaisessa maalaismaisemassa tuntui aluksi melkeinpä unelmien täyttymykseltä. Oli elävää luontoa, metsän rauhaa, raikasta ilmaa ja multavia
peltoja möyrittäväksi; punainen tupa ja perunamaa!

Tähtelän peltoa

Lähes 3ha tila tarjosi kohtalaisen sopivat puitteet ja välineet pienimuotoisen biodynaamisen vihannesviljelyn harjoittamiseen. Käytössä oli tilan omistajalta ostamani vanha uskollinen David Brown traktori 1960-luvulta ja joitakin maataloustyövälineitä; koneita vuosien varrella myös lainattiin naapurista ja kauempaakin. Rikkaruoholiekittimen teetin tilaustyönä eräällä somerolaisella pajalla. Tilalla oli myös pieni kasvihuone taimikasvatukseen ja isompi tomaattien ja kurkun viljelyyn.

Vanha viisaus “ei ne suuret tulot vaan pienet menot” oli alusta alkaen varovainen ohjenuoramme. Tietoisina riskeistä ja tulevaisuuden epävarmuudesta emme halunneet tehdä suuria investointeja (esim. salaojitus, varastorakennus, iso kasvihuone) ja hankintoja vaan päätimme pitäytyä perusasioihin, tilan profiiliin sopivien maataloustuotteiden viljelyyn olemassa olevin keinoin ja välinein. - Karjaa emme hankkineet lainkaan mikä rajoitti tuntuvasti tilakokonaisuuden kehittämistä.

Tilan jo pitkään viljelykierrossa ja kompostilannoituksessa olleet multavat hietamaat tarjosivat - salaojituksen puutteen aiheuttamasta peltojen huonosta vesitaloudesta huolimatta- hedelmällisen kasvualustan biodynaamiseen vihannesviljelyyn. Karjanlantaan perustuva kompostilannoitus, nurmet, viljelykierto ja biodynaamisten preparaattien käyttö olivat tilan käytäntöä toki sitten myös meidän aikanamme. Lehmänlantaa rahtasimme eräältä lähistön karjatilalta tilalla kompostoitavaksi ja myöhemmin peltoon levitettäväksi; kompostoitua kanan- tai hevosenlantaa tuotiin joskus kauempaakin. Myös puuntuhkaa käytimme lannoitteena. -Juureksista, valkosipulista ja perunasta saimme asiakkailtamme toistuvasti hyvää palautetta mikä osaltaan kannusti jatkamaan työtä maan ja kasvien parissa. Muutama asiakkaamme ja jotkut ystävämme osallistuivat myös erilaisiin istutus- ja sadonkorjuutalkoisiimme ynnä näihin liittyviin juhlahetkiin. Maatalousalan harjoittelijoita oli tilalla töissä myös useina kesinä.

Viljelmämme oli luomutarkkailussa ja tuotteillamme oli Biodynaamisen yhdistyksen myöntämä Demeter sertifikaatti. Tilan tuotteiden markkinoinnissa ei ollut isompia ongelmia. Osa tilan edellisten viljelijöiden (eli tilan omistajien Ann-Charlotte Stadiuksen ja Kalle Ruohomäen) asiakkaista siirtyi luontevasti meille, ja saimme omien kontaktiemme kautta myös uusia. Vakioasiakkainamme oli useita steinerpäiväkoteja, pari koulua, näyttelijöiden eläkeläisravintola Thalian torppa Helsingin Munkkiniemessä ynnä useita yksityistalouksia läntisellä Uudellamaalla
ja Helsingin ja Espoon seudulla. Tuotteita myytiin jonkin verran myös torilla ja suoraan tilalta, mutta suurimmaksi osaksi kuljetin asiakkaiden tilaukset pakettiautollani ´ovelta ovelle` -periaatteella pari kolme kertaa kuukaudessa- syksy- ja talviaikana. Kevään koittaessa kellari ja pieni varasto olivat yleensä jo tyhjät.

perunapeltoa (Asterix)

Ahkerasta työnteosta huolimatta saimme piankin huomata ettei biodynaaminen vihannesviljelmä ole mikään kultakaivos…Pienen perheen toimeentuloa ei näin vaatimattomalla viljelyllä hankita, ei, vaikka kovalla väännöllä paikallisen maataloussihteerin kanssa olinkin saanut tilan pellot 5-vuotisen EU-tuen piiriin. - Emäntä hakeutuikin pian tilapäistöihin ja sitten useaksi vuodeksi vanhusten täysipäiväiseksi virikeohjaaksi Inkoon kunnan palveluksessa. Ristiriita kokopäivätyön ja tilalla tarvittavan työpanoksen välillä sekä monet käytännön ongelmat johtivat lopulta Lauran ja poikansa uusiin valintoihin ja tilalta pois muuttoon. – Itse toimin puolisentoista vuotta viljelyn ohessa henkilökohtaisena avustajana eräälle liikuntavammaiselle neljänä iltana viikossa ja myös erään kehitysvammaisen nuoren tukihenkilönä. Talvisin tein lomitustöitä.

Tähtelän talvea

Monissa alan projekteissa on vuosien mittaan tullut selväksi että biodynaaminen tilakokonaisuus tarvitsee välttämättä aktiivisen sosiaalisen tukiyhteisön avuksi tilan töihin ja talouden tueksi. Työmotivaationi joskus suorastaan viheliäisen yksinäiseen puurtamiseen pelloilla ja kellarissa alkoi alkuvuosien intoilun jälkeen vähitellen hiipua. Myönnän toki että tietyt henkilökohtaiset puutteet biodynaamisen tilan ylläpitoon vaadittavissa monipuolisissa sosiaalisissa ym. taidoissa ja luovuudessa eivät juuri parantaneet tilannettani. Niinpä johtopäätöksenä oli ´back to basics`;oli arvioitava omaa olemassaoloa kovien realiteettien, arkielämän mielekkyyden ja taloudellisen toimeentulon kannalta.

Syysmarkkinoilla Stadissa syksyllä 1997

LOMITTAJANA

Maatalouslomituksia olin tehnyt jonkin verran jo 90-luvun alussa Jenkkilästä palattuani. Lomitushommat jatkuivat sitten Tähtelässä lähistön tiloilla Inkoossa aluksi harvakseltaan, ensin kunnan palkkaamana tuntipalkkaisena ja myöhemmin määraikaisena useita jaksoja. Vakituiseksi kuukausipalkkaiseksi lomittajaksi Länsi-Uudellamaalla - aluksi Karjalohjan kunnan, myöhemmin Salon kaupungin palveluksessa - ryhdyin vielä Tähtelässä asuessani vuoden 2003 alusta.

Lomittajan arki on perinteisesti ollut mielenkiintoista ja vaihtelevaa työtä pääasiassa tuotantoeläinten parissa monenlaisilla tiloilla navetoissa, sikaloissa, lammastiloilla, kanaloissa; yhteistyötä tilallisten kanssa mitä erilaisimmissa olosuhteissa ja elämäntilanteissa. Toimenkuvaan kuuluvat myös sosiaalinen
kanssakäyminen ja vuorovaikutus, luonnonläheinen työympäristö ja – maatilojen jatkuvasta vähenemisestä aiheutuvat - pitenevät työmatkat. – Useita satojatuhansia ajokilometrejä lomitustöissä on meikälläkin takana, vuosien kuluessa on tullut koluttua n. 90 maatilaa ( suurimmaksi osaksi navetoita, myös sikaloita ynnä kanaloitakin jonkin verran) lomitus- ym. maataloustöiden merkeissä. Lomitustyö on tarjonnut minulle elannon ohella yhteistyötä ja kumppanuutta - ystävyyksiäkin!- erilaisten ihmisten kanssa, maaseutuhenkisen elämänkokemuksen lisäksi myös kouluttavia ammatillisia ja sosiaalisia haasteita.

Yllä lyhyesti hahmottamani lomittajan työnkuva on maaseudun muuttumisen ja tehomaatalouden myötä tullut entistä vaativammaksi ja kovemmaksi. Maaseudun pientilalliset, persoonalliset ´elämäntapaintiaanit` ovat katoamassa sukupuuttoon. Vuosien kuluessa olen saanut seurata aitiopaikalta maatilojen lukumäärän rajua vähenemistä (esim. maitotilat ovat vähentyneet parissakymmenessä vuodessa n. 20 000sta alle 6000een, n. 500 maitotilan vuosittain lopettaessa), tilakoon nopeaa kasvua ja maaseudun elinkeinorakenteen kuihtumista ja vähittäistä autioitumista. Alle 20 lehmän navetat ovat jo lähes kadonneet (keskikoko tällä hetkellä n. 40 lehmää), ja suurimmat useiden satojen nautojen navetat alkavat nykyään muistuttaa maidontuotantotehtaita. Maataloudesta on tullut -1990-luvulta asti harjoitetun maatalouspolitiikan johdonmukaisena seurauksena- teollista yritystoimintaa, agribisnestä, jossa tärkeintä näyttää olevan voiton maksimointi hinnalla millä hyvänsä ja menestyksen ensisijainen mittari on taloudellinen tuotto, eläinmäärän ja tilakoon jatkuva kasvattaminen. - Omat tempoiluni lomituksen oravanpyörässä päättyivät kolmisen vuotta sitten pariin työperäiseen vammaan ja vakaviin terveysongelmiin.

Kemiallisteknisen ja biodynaamisen viljelyn laajempi vertailu vaatisi oman artikkelinsa. Lyhyesti voi todeta että työn ankarassa arjessa on toki paljonkin yhteisiä piirteitä, metodeja ja tekniikkaa.  Maatalousyrittäjän arki ei ole nykyään ruusuilla tanssimista millään tuotantotavalla. Biodynaaminen maatalous on kuitenkin pääpiirteittäin sekä maailmankatsomukseltaan että käytännössä selvästi kokonaisvaltaisempaa, erilaisia elämänyhteyksiä laajemmin tiedostavaa ja huomioon ottavaa tehomaatalouteen verrattuna. Antroposofiseen ihmis- ja maailmankäsitykseen perustuvassa biodynaamisessa (bios=elämä, dynamis=voimat) viljelyssä – niinkuin ekologisesti kestävässä maataloudesssa ehkä yleensäkin - työskennellään ennenkaikkea luonnon elävyyden ja erilaisten rytmien alueella. Yksipuolisen tuotannon, taloudellisen tuoton maksimoinnin ja luonnonresurssien lyhytnäköisen tuhlaamisen sijaan pyrkimyksenä on  tehdä pitkäjänteistä yhteistyötä luonnon elävien voimien ja olemusten (elävä maa, kasvit, eläimet, ihmiset) kanssa. Tärkeää on myös viljelijän itsensä kehittyminen sekä kokonaisvaltaisesti ihmisenä että ammattityössään.   Biodynaaminen kulttuurivirike merkitsee viljelijälle ja yhteisölle monipuolisia ja mittavia kehityshaasteita mutta juuri tämän ansiosta sen avulla on mahdollista löytää käytännöllisiä ratkaisuja aikamme maatalouden ekologisiin ja sosiaalisiin ongelmiin ja olla siten mukana rakentamassa parempaa tulevaisuutta.



Demeter/Takoja 4/2019

SUOMALAINEN MYTOLOGIA

Martti Haavio oli tutkija ja taiteilija

"Kansakunnan sivistyksen juuret ovat muinaisuudessa, ja ne juuret voivat vielä tänäänkin antaa kansakunnan elämälle raikasta mehua, tarvitsemattamme silti halveksia sitä, mikä on juurten yläpuolella, missä ovat oksat, missä lehvät, missä kukka, missä hedelmät." – E. N. Setälä (1933)

Martti Haavio: Suomalainen mytologia, 564 s. Suomalaisen kirjallisuuden seura ja Martti Haavion perikunta. WSOY 2019. 

Akateemikko Martti Haavion hämmästyttävän laajan ja monipuolisen elämäntyön viimeiseksi kirjaksi jäi Suomalainen mytologia (WSOY 1967). Ahkerasti mytologiseen perintöömme liittyvää kirjallisuutta viime aikoina esille tuonut SKS julkaisi tämän merkkiteoksen uusintapainoksena alkuvuodesta 2019. Haavion teos on laaja tutkimus kalevalaisten runojen, loitsujen, rukousten ja myyttien välittämästä muinaisen ihmisen maailmankäsityksestä.

Martti Haaviossa (1899–1973) yhdistyi harvinaislaatuisella tavalla tiedemies ja taiteilija, etevä kansanrunouden ja -perinteiden tutkija ja arvostettu runoilija. Haavion ansiot ja vaikutukset tieteentekijänä suomalaiseen folkloristiikkaan ovat kiistattomat. Kansanrunouden historioitsija Jouko Hautala (1954) luonnehtii Haaviota aikansa huomattavimmaksi suomalaiseksi kansanrunoudentutkijaksi. Haavio tutki muinaisrunoja ja kansanlauluja, loitsuja, magiaa, itkuvirsiä, tapakulttuuria, satuja, legendoja, myyttisiä tarinoita, syntytarinoita, runonlaulajia, kansanuskoa, sananlaskuja ja arvoituksia; käsitteli myös metodiikkaa ja teoreettisia yleiskysymyksiä, julkaisi aineskokoelmia, johti keruutyötä ym. Nuoruudessaan 1920–30-luvuilla Haavio teki useita kansanperinteen keräysmatkoja Viroon, Inkeriin, Karjalaan ja eri puolille Suomea.

Tottijärveläisen maalaispappilan poika väitteli tohtoriksi Helsingin yliopistossa 1929; nimitys kansanrunoustutkimuksen dosentiksi 1932, professoriksi 1949 ja lopulta Suomen Akatemian jäseneksi 1956. Haavion tiedemiesuran merkittävimpiä teoksia olivat 1948–59 julkaistut Piispa Henrik ja Lalli, Viimeiset runonlaulajat, Väinämöinen, Kirjokansi, Laulupuu, Kansanrunojen maailmanselitys ja Suomalainen mytologia. Viimeistä suurteosta voidaan luonnehtia akateemikon uskontotieteellisten tutkimusten tiivistelmäksi.

Haavio hoiti elämänsä aikana monenlaisia tehtäviä opiskeluaikojen Ylioppilaslehden toimittajuudesta alkaen. Hän oli pitkään mukana WSOYn kustannustoiminnan johtoportaassa; SKSn kansanrunousarkiston palveluksessa ensin virkailijana ja sitten johtajana; osallistui useiden tieteellisten seurojen ja järjestöjen toimintaan; oli toimittajana ja toimituskunnan jäsenenä useissa tieteellisissä aikakauslehdissä.

Runokirjoja Haavio julkaisi – Tallinnan Toompean mäellä näkemästään Pyhää Mauritiusta esittävästä vaakunasta löytämällään- nimellä P. Mustapää. Ensimmäiset 20-luvulla julkaistut runokirjat Laulu ihanista silmistä ja Laulu vaakalinnusta runoilija omisti vaimolleen. Hänen myöhemmän vaiheensa kenties merkittävin oli kokoelma Linnustaja (1952). Haavikkoa on luonnehdittu aikansa kotimaisen runouden uudistajaksi; hän toi runoon vapaampaa ja notkeampaa rytmiä. – Runojen lisäksi Haavio kirjoitti myös lastenkirjoja ja oppikirjoja, mm. kaksi aapista. Lastenkirjojen runoja on myös sävelletty, mm. Laulu Nukkumatista on tullut tunnetuksi Tapio Rautavaaran ikivihreänä lastenlauluna Sininen uni.

Karhunpalvonnasta ruttopyhimyksiin

Haavion merkkiteoksen uusintapainos on komea, kovakantinen ja kuvitettu suomalaisen mytologian aarreaitta. Kannessa komeilee tyylitelty myyttisen karhun, muinaissuomalaisten syvästi kunnioittaman ja palvoman metsän kuninkaan pää.

Laajalla karhun palvonnan kuvauksella teos tutkimushistoriasta lyhyesti kertovan johdannon jälkeen alkaakin. Erilaisten riistaeläinten myyttiset kantaemot (-emuut) kuvataan ennen Tapion (metsä) ja Ahdin (vesi) valtakuntien esittelyä. Vähitellen edetään kalevalaisten sankareiden maailmaan tapaus Ilmarisen problematiikan ja Lemminkäisen virren myötä. Kalevalaisen runouden kivijalasta, mahtavasta Sampo-eepoksesta kerrotaan luvussa Maanviljelyn ja kulttuurin synty.

Teoksen toisen osan aluksi kerrotaan laveasti muinaisista noidista ja tietäjistä. Monenlaiset syntyloitsut ovat kuitenkin toisen osan kattavinta antia, mm. pistosnuolten, raudan, tulen, kiven, käärmeen synnyt. Väinämöisen veneenveistosta ja ensimmäisestä verenpidätyksestä kerrotaan myös. Parantaja-neito, ruttopyhimykset ja teräaseen patronus ovat teoksen viimeisten lukujen aiheita.

Viimeiseksi jääneen teoksensa loppusanoissa Haavio toteaa ettei hän voinut – eikä edes yrittänyt – laatia täydellistä suomalaista mytologiaa. Aineiston runsaus ja alan tutkimuksen sen hetkinen tilanne asettivat yhden miehen tutkimusurakalle omat rajoituksensa. Akateemikko luonnehtiikin viimeiseksi jäänyttä suurteostaan "sarjaksi tutkielmia suomalaisen mytologian ja osaksi myös uskonnollisten käytänteiden alalta".

Nykyajan mediakieleen tottuneelle lukijalle Haavion perusteellinen, pienten etymologisten yksityiskohtien kautta laajoihin myyttisiin ynnä historiallisiin, maantieteellisiin ja kosmisiin yhteyksiin avautuva kerronta merkitsee epäilemättä melkoista lukuhaastetta. Kirjan monipuolista sisältöä ei toki kannata yrittääkään nielaista kerralla, ei edes viikossa tai kahdessakaan. Suomalaisen mytologiatutkimuksen klassikon mielikuvitusta – mielen kuvitusta! – elävöittävien mytologisten sisältöjen mietiskely ja sulattelu vaatii lukijalta runsaasti aikaa ja kärsivällisyyttä.

Kääpätoteemi, Lohja

Tapiola

Muinaisen ihmisen metsä oli monenlaisten luonnonhenkien kansoittama; puilla, pensailla, kivillä, kannoilla, lähteillä oli kaikilla omat henkensä ja haltiansa. Metsässä ja metsästä ihminen eli, metsään hän meni ja metsästä hän pyytämänsä saaliin kanssa tuli. Metsässä oli hänen kotinsa, ruoka-aittansa, kansansa, karjansa, pyhät paikkansa, haltiansa. Metsän antimia pyydettiin, ei ryöstetty; tarkoituksenmukaisuus ja harmonia vallitsivat muinaisessa metsäkulttuurissa, otettiin se mitä yhteisö tarvitsi ja elettiin sopusoinnussa luonnon kanssa. "Kaikista jumalallisista olennoista metsän haltijat olivat hänen mielestä armahimmat... Kansa, joka pääasiallisesti metsästyksestä sai elatuksensa, tietysti enimmin tarvitsi siinä piirissä hallitsevien haltijain apua... Salojen ylinnä hallitsijana oli Tapio." (Julius Krohn 1869)

Tapio / Metzest Pydhyxet soi kirjoitti Mikael Agricola hämäläisten jumalasta psalttarin suomennoksen esipuheessa 1551. Mutta eihän Tapio ainoastaan hämäläisten (epä)jumala tietenkään ollut, kyllä metsänjumalaa (tosin eri nimillä) myös muualla Suomessa ja Siperian taigalla kunnioitettiin iät ja ja ajat. Tapio, metsänjumala (Tapiotar, Osatyttö, Metsän Onni, Mielikki, Kuippana, Palvonen, Pajainen) – millä nimellä häntä nyt sitten kutsuttiinkin – oli epäilemättä yksi muinaissuomalaisten tärkeimmistä jumalista. Iso ja ruma otus Tapio toki oli, mahtava kuin korpikuusi, harmaapartainen metsän kuningas ja esimies, suorastaan pelottava olento. – Varhaisemmissa tutkimuksissa on tosin esitetty että Tapio-sanalla olisi alun perin tarkoitettu metsää (Juslenius, Harva ym.). Haavio kuitenkin osoittaa laajojen etymologisten tutkimustensa perusteella vakuuttavasti, että jumalaan viitanneella Tapio-nimellä on tarkoitettu pyyntionnen antajaa, osuuden antajaa. Mahtavaa metsänjumalaa kunnioitettiin hartaasti, ja metsästysonnen toivossa hänelle myös uhrattiin osa saaliista Tapion pöydän tai kannon ääressä. "Mielly metsä, kostu korpi, Taivu ainonen Tapijo. Sille kummulle kuleta, josta saalis saatasiin, Erätoimi tuotasiin."

Mutta Tapiola on toki metsä, saalisonnen, jatkuvan metsästysonnen antajan asunto. Tapiolassa asuu vanhan tiedon mukaan Tapion kansa; "vaimo tarkka, Tapiotar simasuu", rukousloitsujen kuvaamat "Tapio neitukaiset", Tellervo, Luonnotar, Mielikki, Tyylikki, Tainikki, Tyytikko, Tuometar. Haavion mukaan erikoisasemassa on Annikki, Annatar, jolla tarkoitetaan pyhää Annaa. Tapion poikia ovat taas Pinneus ja Nyrckes ´Bartholomeus` sekä Virpus, Vilpus ´Filippus`. Haavio luonnehtii näitä ´Tapion kristityiksi lapsiksi`.
Metsänjumala Tapion uskottiin hallitsevan myös mm. kaikkia metsän puita suojelevia olentoja. Ne olivat naispuolisia. Kalevalassa mainitaan Tapion tytär Tuometar, tuomen suojelija; Hongatar, hongan hallitsija ja salon emäntä. Hänen puolisonsa oli Hongonen, Pohjolassa laajalti palvotun Karhun isä. Hongatar, hyvä emäntä, oli karhun imettäjä. Miss` on otso synnytetty, Mesikämmen käännytetty? Tuoll’ on otso synnytetty, Mesikämmen käännytetty: Luona Kuun, tykönä päivän, Otavaisen olkapäillä. Sielt` on maahan laskettuna Kultaisessa kätkyessä, Vitjoissa hopeisissa. – Suomalaisen karhunsyntymyytin lähimpiä sukulaisia ovat Haavion mukaan obinugrilaiset myytit, mutta ´kantakarhun` tarinoita on kerrottu toki muuallakin.

Muita Tapiolan riista-aitan, metsän kansan tärkeitä otuksia olivat mm. kettu, peura, soopeli, saukko, orava, susi. Ilmojen ja vesien antimia (linnut ja kalat) ei pidä myöskään unohtaa. Veden ylimpinä hallitsijoina on tässä syytä mainita Ahti eli Ahto ja hänen puolisonsa Vellamo. ia Achti/ wedhest Caloia toi (Agricola).

Pyhä olut

Oluen (olut, olu, olvi), tuon ikivanhan viljajuoman valmistuksen jalon taidon tunsivat aikoinaan jo muinaiset egyptiläiset ja babylonialaiset. Hispanialaiset ja gallialaiset keittelivät olutta (cervisia) ajanlaskumme alussa; roomalainen historioitsija Tacitus kirjoittaa teoksessaan Germania ”germaanien viljajuomasta”. Itämerensuomalaisille oluenvalmistuksen taito tuli germaanisilta tai balttilaisilta kansoilta (Haavio). Pyhän oluen merkitys muinaissuomalaisessa kultissa on verrattavissa somaan muinais-Intiassa tai antiikin Kreikan Dionysios kultin viiniin.

Suomalainen myyttiruno oluen synnystä löytyy Lemminkäisen virren alusta ja itsenäisenä runona Paltamosta. Myytissä kerrotaan kuinka Osmotar, ´Oluen seppä` etsii eläinten avulla mahdollisia käyteaineita oluen valmistusta varten. Oravainen tuo kuusesta käpyjä; repolainen palloheinää (sinappia). Kummastakaan ei ole vielä oluen "kohottajaksi". Vasta näädän tuodessa karhun, kontion, oriin vaahtoavaa kuolaa, sylkeä, saadaan oluen käyminen alkuun. Karjun sylki oluen käyteaineena onkin tunnettu paitsi muinaiskandinaavien keskuudessa niin myös laajalti Euraasiassa. Muinainen ihminen sai maskuliinisen ´voimakuolan` avulla oluensa käymään, kuohuamaan! Näätäseni, lintuseni, Kourin kuolaa kokosi, Sen kantoi kavun kätehen, Kapu saattoi kahjahansa, Jo otti olut hapata, Kahja kultainen kohota.

Haavio tuo esiin sanan ´olut` muutamia kiintoisia rinnakkaismerkityksiä. Yksi on mesi, ikivanha kantauralilaiselta ajalta periytyvä kulttuurisana. "Sai oluet valmihiksi, medet miesten juotaviksi." Kalja-sana on arabialaista alkuperää, sen ovat lainanneet suomalaisten ohella mm. turkkilaiset, venäläiset, syrjäänit. Muita synonyymeja ovat metu (intialaislta) ja kahja. Todennäköisesti kahja on muunnos arabian sanasta kahwa (viini). Profeetta Muhammedin kieltäessä kansaltaan viinin nauttimisen alettiin sanaa kahwa käyttämään kahvista.

Olut, kahja, ei ollut vain miesten juoma eikä naiset hyvälle mielelle saanut juoma. Oluenjuonnilla saatiin jumalatkin suopeiksi, ylennettiin mielet arjesta pyhään; kreikkalaisten Dionysios-kulttihan on tunnettu siitä että viinin avulla pyrittiin lähestymään jumalia, henkistä maailmaa. Muinaiskandinaavien olut oli somaan tai viiniin verrattava ihmisen elämäntuntoa kohottava ja yhteisöllisyyttä lujittava pyhä juoma, jota juotiin monenlaisissa vuodenkiertoon tai muuhun liittyvissä juhlissa (Ukon vakat, peijaiset, häät jne.)

Mutta ajat ovat muuttuneet eikä alkoholilla enää ole samaa merkitystä ihmiskunnan kehityksessä kuin muinoin. Rudolf Steinerin mukaan mm. viininjuonnin kultti muinaisessa Kreikassa edesauttoi ihmiskunnan inkarnoitumista maan päälle, mutta nykyisen tietoisuussielun aikakauden ihmisen henkiselle kehitykselle alkoholi merkitsee suurta vaaraa sen modernin minuuden kehitysvaatimuksiin – ihmissielun tietoiseen henkiseen maailmaan liittymiseen, religioon – kohdistaman vahingollisen vastavaikutuksen vuoksi.

Lappalainen noitaistunto, Samuel Rheenin piirros v.1671.

llmarinen

Ilmarinen/ Rauhan ja ilman tei/ ia Matkamiehet edheswei . Agricolan ensimmäisen säkeen ´rauha` ja ´ilma` ovat tuottaneet kääntäjille ja selvittäjille päänvaivaa, virhetulkintojakin. Ilmarisessa on nähty rauhanjumala vastakohtana Turisaalle, sodanjumalalle. Säkeessä mainittu ilma on käsitetty tyyneksi tai hyväksi sääksi. – Ilmarinen on kuitenkin sanana johdettu aina sanasta ilma. Haavio osoittaa, että useimmiten ilma merkitsee Agricolan kielenkäytössä tuulta ja myrskyä. Ilmarinen on siis "tuulien jumala" (Nicolaus Hahn 1703). Säe onkin Haavion mukaan käännettävä "Ilmarinen teki tyvenen ja tuulen". Matkamiehille Ilmarinen oli siis joko suopea tai epäsuopea jumala; hänen vallassaan oli sekä tyven että tyyni, purjehtimisen kannalta tärkeitä molemmat. – Saamelaisten mytologiassa kerrotaan samankaltaisesta ilmojen valtiaasta, ´Tuuliukosta`, Biegga-galles.

Kalevalasta kaikille tuttu seppo Ilmarinen, takoja iänikuinen ei oikein tunnu edellä hahmotettuun tulkintaan mahtuvan. – Vanhalla itämerensuomalaisella sanalla ´ilma` oli myös merkitys ´taivas`. Haavio kysyykin: tarkoitetaanko Ilmarisella pelkästään säiden säätelijää, matkamiesten jumalaa, vai onko hän kenties ollut myös suuri taivaanjumala?

Votjakkien Inmar, persoonallinen taivaanjumala, on usein yhdistetty Ilmariseen. Inmar on jotain korkeaa, ylhäistä; sanat selvästikin myös etymologisesti muistuttavat toisiaan. Onko siis Inmar sama kuin Ilmarinen, muinaissuomalaisten taivaanjumala? Haavio pohdiskelee kysymystä eri kannoilta (mm. Castren, Krohn, Setälä, Harva). Hän päätyy näkemykseen, että Ilmarinen ja Inmar tarkoittavat samaa taivaanjumalaa. E. N. Setälä kirjoitti jo v. 1900: "Inmar on siis mytologinen nimi, jolla on sekä muodoltaan että sisällöltään täydellinen vastine suomen kielessä, nimi, joka näyttää palautuvan etäisempiin aikoihin kuin mikään muu suomalainen mytologinen nimi. On selvää, että tällainen vastaavuus on äärimmäisen tärkeä suomensukuisten kansojen uskonnon historialle. Se todistaa, että ´ilman jumala (gott der luft)`, jonka nimi on säilynyt niin kauas toisistaan etääntyneissä kielissä, jo ikivanhoina aikoina pidettiin mahtavana jumaluutena."

Haavio huomauttaa että suomalais-permiläisestä yhteisajasta on aikaa jo yli 4000 vuotta, mahdollisesti enemmänkin. On siis hyvinkin mahdollista että vuosisatojen kuluessa Ilmariselle on kansan suussa vähitellen annettu hieman vähäpätöisempi myyttinen rooli Ukkosenjumalan noustessa maanviljelyskulttuurin ja kristinuskon nousun myötä hänen sijalleen. Vastaavaa jumalien alenemista ja ylenemistä on tapahtunut muuallakin, Haavio huomauttaa ja nostaa esimerkikisi Intian jumalat.

Myöhäisperinteessä Ilmarista ei enää palvota, hän näyttäytyy ainoastaan myyteissä. Ehkä Ilmarisen iänikuisen takojan rooli alkoi konkretisoitua rautakauden vähitellen alkaessa 500-luvulla eKr.? Joka tapauksessa Haavion mukaan kertomarunoissa ja syntyloitsuissa esiintyvä Ilmarinen on alkuperältään sama vanha jumala-Ilmarinen, vaikka onkin saanut kulttuuriheeroksen piirteitä. Seppo Ilmarinen on vanhoissa kalevalaisissa runoissa suuri sankari, neitseestä syntynyt jumalallinen seppä, antiikin kreikkalaisten Hefaistoksen kaltainen demiurgi. Ei olis seppää tarkempaa, Kuin on seppo Ilmarinen; se on taivoista takonut, kantta ilman kalkutellut, Ei tunnu vasaran jälki eikä pihtien pitimet.
Seppo Ilmarisella on myös iso rooli kalevalaisessa Sampo-eepoksessa. Hän takoi ihmeellisen Sampon ja oli mukana myös ryöstämässä Sampoa.

Uhrijuhla Venehjärvellä Vienan Karjalassa( I.K.Inha)

Iso tammi

Muinaisrunoutemme koostuu suureksi osaksi erilaisista ikivanhoista loitsuista. Niillä oli käyttöä monenlaisissa tilanteissa, esim. voiteita valmistettaessa, verta pidätettäessä, kipua parannettaessa. Lönnrot nimitti muinaisia loitsuja yhteisnimellä sanoiksi. (Hän oli itsekin paitsi lääkäri ja runonlaulaja niin – nuoruudessaan – myös muinaisen lääkitsemistaidon (´yötiedon`) tutkija.) – Jouko Hautala ryhmittelee (1960) loitsut seuraavasti: 1) rukousloitsut, 2) kertovat loitsut, 3) syntyloitsut, 4) manausloitsut ynnä varautumissanat.

Syntyloitsu on useimmiten osa laajempaa kokonaisuutta, jonka muita osia voivat olla esim. varaussanat, rukous ja manaus. Vahingollisia voimia ja sairauksia yritettiin saada hallintaan selvittämällä niiden myyttinen synty, syntysanat (origenem). Kirjassa kuvataan mm. raudan, tulen, kiven, käärmeen, karhun, suden, yhdeksän taudin synty. Tiedän synckö syndymäsi, Poika kalcki kasvannosi, Mixikä teit pahoja, Kuxika tihua työtä? Kyllä tiedän, kusta tulit, Kusta synnyit ja sikeisit. (H.G. Porthan 1778).

Ison tammen runo kuuluu kansanrunoutemme vanhimpiin. Ojenteli oksiansa, Levitteli lehtiänsä, Esti pilvet juoksemasta, Hattarat harittamasta, Peitti päivän paistamasta, Kuuhuen kumottamasta. Virttä on laulettu itsenäisenä kokonaisuutena mutta myös johdantona Pistoksen synty -loitsuun. Sairauksia aiheuttaneet pistokset ja sairaudet yleensäkin aiheutuivat myytin mukaan lastuista joita sinkoutui mereen mahtipuuta muinoin kaadettaessa. Taru Isosta tammesta ja sen kaadosta on laajalti tunnettu eri puolilla maailmaa. Haavio esittelee laveasti Ison tammen myytin vastineita aina Mongoliasta, Japanista, Intiasta ja kaakkois-Aasiasta saakka. – Miten on mahdollista, että Ison tammen virsi ja takaintialaiset myytit ovat peruspiirteiltään niin samanlaisia, kysyykin Haavio ihmetellen.

Suureksi kasvaneen vähäpätöisen ´pienen mustan miehen` kaadettua mahtavan tammen alkoivat tähdet taas tuikkimaan, päivä paistamaan, Kuu kumottamaan. Maanviljely ja inhimillisen kulttuurin kehitys pääsi vauhtiin. – Mutta tammen lastujen sinkouduttua selvälle meren selällen, ulapallen aukealle syntyivät myös ´pahat asehet` lastujen päätyessä ´niemeen nimettömään`, josta Hiien piika pikkarainen lastut löysi ja saattoi ´kavon käsihin`. – "Tulis tuosta Hiitten nuolta", tuumasi paha noita ja valmisti tammen lastuista pistosnuolet. Ihmiskunnan sairauksien synty palautuu näin myytin mukaan Ison tammen kaatoa seuranneisiin kohtalokkaisiin tapahtumiin. Ison tammen runossa kuvataan siis pistosnuolien synty mereen kaadetun ison tammen lastuista. Haavion kuvaus kuitenkin eroaa Kalevalasta eräässä mielestäni tärkeässä kohdassa. Niin kuin kaikki varmaan tietävätkin, kerrotaan Kalevalan Iso tammi -runossa paitsi pistosnuolien synnystä niin myös onnesta: Kenpä siitä oksan otti, Se otti ikuisen onnen, Kenpä siitä latvan taittoi, Se taittoi ikuisen taian, Kenpä lehvän leikkaeli, Se leikkoi ikuisen lemmen. – Kalevalan mukaan Ison tammen kaaduttua syntyi siis pahan (pistosnuolet, sairaudet) ohella myös jotain täsmälleen päinvastaista, hyvää (lempi, ikuinen onni). Tiedossani ei ole miksi Haavio ei edes mainitse tästä vaan pitäytyy ainoastaan pistosnuoliin kertoessaan Ison tammen mereen kaatamisesta.

Tieteellisen ilmaisun taiteilija

Haavion Suomalainen mytologia sai ilmestyttyään osakseen myönteisten arvioiden ohella kovaakin arvostelua. Akateemikon teosta kritisoitiin mm. ´rakenteellisesta epätasaisuudesta` ja ´metodisista epäkohdista` (Matti Hako US 24.12.1967). Kriitikoiden mielestä teos perustuu liiaksi etymologiaan, sanojen sukulaisuuden ja alkuperän tutkimukseen. Sanottiin, että kyse on ´epäeksaktista perinnetiedon metodista` ja sattumanvaraisesta ´abrakadabrasta`. Haaviota syytettiin myös omien metodiensa lähtökohtien ja päämäärien liian suppeasta kuvauksesta. – Alan harrastajaa suurteoksen mahdolliset puutteet eivät juuri haittaa. Konkreettisia kuvauksia muinaisten esi-isiemme elämästä, arjesta ja juhlasta olisin kuitenkin odottanut ehkä hieman enemmän.
Suomalaisen mytologian aarreaitan kiistattomat ansiot toki tunnistettiin ja myönnettiin kritiikin ohessa. Haaviota luonnehdittiin mm. tienraivaajaksi, joka on avannut ajatukselle uusia uria ja hedelmöittänyt folkloristista tutkimusta ja keskustelua. Haavion teoksen katsottiin kattavan valtaosan suomalaisen mytologian tutkimusalueesta; aineisto on runsas, näkemyksellinen, ja tyyli tehokas. – FT Ulla Piela kirjoittaa teoksen jälkisanoissa: "Suomalainen mytologia on – – huikea ja kokonaisvaltainen myyttien tarkastelu, jonka kulttuuriset assosiaatiot ja tiedon määrä häikäisevät nykylukijaa ja jota yksikään myyttien tutkija ei voi ohittaa. Tällaista tutkimusta ei enää kukaan kirjoita."

Akateemikko Matti Kuusi onkin luonnehtinut ystäväänsä Martti Haaviota ´tieteellisen ilmaisun taiteilijaksi`.


ARI HARMANEN     TAKOJA 2/2019

SUOMALAISTEN MUINAISUSKO

Epeiumalat monet tesse
muinen paleltin caucan ia lesse. (Agricola)


Uno Harva: Suomalaisten muinaisusko, 531s. Uno Harvan perikunta ja Suomalaisen kirjallisuuden seura, WSOY 2018.

Kansallinen kirjasampomme SKS (Suomalaisen kirjallisuuden seura) julkaisi alkuvuodesta uusintapainoksena uskontotieteilijä Uno Harvan mytologiantutkimuksen merkkiteoksen Suomalaisten muinaisusko. Nyt loppuvuodesta on ilmestynyt myös kollegojensa Juha Pentikäisen ja Risto Pulkkisen uusi teos Saamelaisten mytologia. 

SKS:n uudet julkaisut osuvat historialliseen ajankohtaan jolloinka olemme globaalin ilmastokatastrofin ja lopultakin, myös suuren ilmastoheräämisen kynnyksellä. Ehkä muinaisilla esi-isillämme on jotain tärkeää sanottavaa meille kaikille erityisesti siinä sydämen intuition elävöittämässä tunteessa ja tahdossa millä muinoin huolehdittiin ikäänkuin vaistonvaraisesti kanssaihmisistä, eläimistä, lähiympäristöstä, luonnosta ja ihmisen suhteesta kosmokseen ynnä henkiseen maailmaan. Voimallinen muinaisusko tuki yksilöitä ja yhteiskuntaa sekä arjessa että juhlassa.

MUINAISUSKON KÄSITTEESTÄ

Maailman kansojen muinaisen uskonnollisen käyttäytymisen muodot muistuttavat paljolti toisiaan, mytologioista ja taruista on löydettävissä yhteisiä piirteitä ja lainalaisuuksia. Pelkästään suullisen perinteen varassa eläneen ja suhteellisen pienissä yhteisöissä säilyneen muinaisuskon on täytynyt olla muuntumiskykyistä yksilöllisten tulkintojen ja paikallisten vaatimuksien mukaan sekä yhteisöllisiin intresseihin ynnä ulkoapäin tuleviin muutospaineisiin mukautuvaa. -Muuntautumiskykynsä ja sosiaalisuutensa ansiosta suomalainenkin kansanusko on ollut kestävä, yksilöitä ja yhteiskuntaa kannatteleva uskontomuoto vuosisatojen, jopa vuosituhansien ajan.

Lauri Honko, Turun yliopiston folkloristiikan ja uskontotieteen professori 1962-1996 kirjoitti Mitä?Missä?Milloin vuosikirjassa 1962: "Suomalaisten muinaisusko avaa näkökulman nykykulttuuriamme paljon yksinkertaisempaan
yhteiskuntaan, jossa uskonto miltei huomaamattomasti sulautui arkiaskareihin ja jatkuvaan kamppailuun ihmiselämän turvaamiseksi. Tuo uskonto ei yleensä kiteytynyt taisteleviksi opeiksi vaan otti vapaasti vaikutteita kaikilta ilmansuunnilta. Vanhoillisuudestaan huolimatta se kykeni hämmästyttävän joustavasti palvelemaan ihmistä mitä erilaisimmissa elämäntilanteissa, myös ja nimenomaan sellaisissa, joissa kristinusko ei tarjonnut valmiita käyttäytymismalleja."

Honko kuitenkin muistuttaa, että muinaisusko on käsitteenä epätäsmällinen. Tutkimuksen kannalta suomalainen uskomusperinne ei ole sen muinaisempaa kuin aineisto, johon sen tietoesitykset perustuvat. Valtaosa myöhäisperinteestä on kerätty talteen vasta 1800-ja 1900-luvuilla; siten elävän kansanuskon kulttuuritausta ei yleensä ole vanhempi kuin 1800-luvun maalaisyhteisöt. "Mutta noiden yhteisöjen tavoille ja uskomuksille voidaan useasti osoittaa vuosisatojen, jopa vuosituhansien takainen historiallinen alkuperä." (LH) -On selvää että kirjallisten lähteiden puuttuessa on hyvin vaikeata saada tarkkaa kuvaa esi-kristillisten, tuhansia vuosia sitten eläneiden esi-isiemme uskonnollisesta elämästä.

USKONTOTIETEEN URANUURTAJA

Herätysliikkeeseen kuuluneen kirkkoherra Gustaf Holmbergin vanhin poika Uno opiskeli nuoruudessaan teologiaa. Papiksi valmistuttuaan Uno Harva (vuoteen 1927 Holmberg) toimi vuoden 1907 kirkollisissa tehtävissä Kuorevedellä. Tiedonjanoinen kappalainen koki kuitenkin ettei sielunpaimenen työ ole hänen kutsumuksensa. Kiinnostus uskontotieteeseen ja oman maailmankatsomuksen vakava pohdinta johtivat eroon kirkon palveluksesta.

Uno Harva tahtoi selvittää vertailevan uskontotieteen avulla uskontojen historiaa ja ”Jumalan idean alkuperää”, kysymystä, ”joka kulki mukana läpi hänen kirjallisen tuotantonsa eri muodoissaan (…) Harva valitsi tieteen mutta älyllinen pohdinta uskonnollisen ja luonnontieteellisen tiedon välisestä suhteesta oli erottamaton osa hänen tutkijaidentiteettiään elämän loppuun saakka.” (Turun yliopiston uskontotieteen emeritusprofessori Veikko Anttonen teoksen jälkisanoissa, s. 520) . -Jumalan olemassaoloa koskevissa elämänmittaisissa pohdinnoissaan Harva näyttää lopulta päätyneen kielteiselle kannalle: "(...) kirkon opin mukaan jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa, kun taas vertaileva uskontotiede osoittaa että ihminen päinvastoin on luonut jumalan omaksi kuvakseen." (Harvan artikkelista ´Ihminen ja Jumala` HS 10.6.1947)

Harva opiskeli Helsingin yliopistossa uskontotieteitä sosiaaliantropologian uranuurtajan, moraalifilosofi Edvard Westermarckin ja kansanrunoustieteen professori Kaarle Krohnin johdolla. Krohnilla oli Anttosen mukaan merkittävä rooli mytologiantutkimuksen vakiintumisessa kiinteäksi osaksi suomalaista uskontotiedettä ja folkloristiikkaa.
Uno Harva väitteli filosofian tohtoriksi 1913 Suomalaisten kansojen vedenhaltijakäsityksistä. Harva toimi uskontotutkimuksen dosenttina Helsingissä 1915-26 ja sen jälkeen Turun yliopiston sosiologian professorina kuolemaansa saakka; toimenkuva oli räätälöity Harvan omaa työsarkaa, vertailevaa uskontotiedettä ajatellen. "Sosiologian professorina Harva oli totuuden tiellä kulkeva rationalisti ja epäilijä. Hän haki selityksiä kansanuskomuksille biologisista tosiasioista ja ihmisen aistitoiminnasta pyrkimyksessään selvittää uskomusten kuvitelmataustaa." (Anttonen) Harvan tutkimuskohteena olivat lähinnä suomalais-ugrilaisten kansojen uskonnot. (Mainittakoon, että Suomen ensimmäinen vertailevan uskototieteen professuuri perustettiin Turkuun vasta 1960.)

Monet tutkimuskohteensa Harva oppi tuntemaan omien kenttätyökokemustensa pohjalta. Hän teki 1911-27 kolme laajaa tutkimusmatkaa Venäjälle ja Siperiaan suomensukuisten kansojen asuinsijoille ynnä kaksi matkaa kolttasaamelaisten pariin Petsamoon. Harvaa pidetään yhtenä antropologisen ja uskontotieteellisen kenttätutkimuksen pioneerina maassamme. -Uransa aikana laajaa kansainvälistäkin mainetta ja arvostusta niittänyt Harva kirjoitti 11 teosta, joista on tullut pohjoisia uskontoja vertailevan tutkimuksen perusaineistoa Suomessa ja maailmalla (mm. Permalaisten uskonto 1911, Lappalaisten uskonto 1915, Elämänpuu 1920, Altailaisten kansojen uskonto 1933). Tieteellisiä julkaisuja kertyi yli 400. Aikansa tunnettuna kulttuurihenkilönä Harva oli aktiivisesti mukana myös yhdistystoiminnassa perustamassa Kalevalaseuraa, Porthaniaseuraa ym.

Veikko Anttonen luonnehtii Uno Harvaa tiedemiehenä "naiviksi empiristiksi, jolle tosiasiat puhuivat puolestaan." Tavoitteena oli paremminkin löytää järjestystä tosiasioista kuin panna tosiasiat järjestykseen. Harva ei Anttosen mukaan antanut ihmiselle erityisasemaa maailmankaikkeudessa. Uskonnolliset ilmiöt ovat tämän näkemyksen mukaan kiinteässä yhteydessä ympäröivään yhteiskuntaan, ihmisten biologisiin, materiaalisiin ja sosiaalisiin tarpeisiin.

Uransa ehtoopuolella Harva pyrki luopumaan valmiista selitysmalleista ja teorioista omaksuen monipuolisemman ja realistisen asenteen tutkimusaineistoonsa. Erään unkarilaisen folkloristin tiedustellessa hänen metodiaan esseekokoelma Elämänpuu tiimoilta (1920) Harva vastasi että "en millään metodilla, tutkin vain itse kysymystä". Hänelle teorioita arvokkaampi oli elävän kansantietouden rikkaus josta (Harvan omin sanoin) : " Maamme jokaisen paikkakunnan asukkaat voivat löytää jotakin, joka on heille omakohtaista ja tuttua ja joka on omiaan johtamaan muuallekin muuttaneiden ajatukset lapsuuden kotiin ja kadonneeseen aikaan."

Uno Harva kirjoitti 1948 ilmestyneen Suomalaisten muinaisuskon viimeisenä suurena työnään, johon hän kokosi ja kiteytti neljän vuosikymmenen tutkimustyönsä teemat ja tulokset. Viimeisillä ponnistuksilla kirjoitettu merkkiteos kruunasi laajalti arvostetun ja hienon kulttuuriperinnön jättäneen tieteentekijän mittavan elämäntyön. - Harvan suuri teos sisältää "kansamme käsityksen kaiken olevaisen synnystä, ihmisen toimia ja luontoa hallitsevista voimista, elämästä kuoleman jälkeen, probleemeista, jotka ikuisesti askarruttavat ihmissuvun mieltä." (Elsa Enäjärvi-Haavio, Uusi-Suomi 15.1.1950)

Nuuksio, Espoo (AriPhoto)

AGRICOLAN MUINAISJUMALAT

Kansojen muinaisusko on useimmiten epäyhtenäistä ja sirpaleista, paikallisesti värittynyttä ja muuntunutta. Vasta suullisen perimätiedon muistiin kirjatun kenttäaineiston muokkausvaiheessa on luotu suurempia yhtenäisiä mytologisia kokonaisuuksia jotka heijastavat myös enemmän tai vähemmän tutkijan omia intressejä (esim. Kalevalan toinen painos 1848 - Lönnrot omien sanojensa mukaan ryhtyi itse runonlaulajaksi).

Uskonnon muodot ja sisällöt heijastavat aina myös aikansa yhteiskuntaa; esim. muinaisen Egyptin ja antiikin Kreikan kehittyneet yhteiskuntarakenteet vaikuttivat myös uskonnollisten järjestelmien muotoutumiseen. Muinaisessa Suomessa kovin kehittyneitä yhteiskuntarakenteita ei vielä tunnettu, ja uskonnonkin muodot jäivät maanläheisiksi, vapaaksi hierarkisesta ohjauksesta. Hajanaisten yhteisöjen ´pappien roolia` hoitelivat meillä muinoin shamaanit, myöhemmin maatalousyhteiskunnassa tietäjät. Niinpä suomalaisten muinaisuskosta on turha etsiä mitään antiikin Hellaan Olympoksen kaltaista hierarkkista jumalten vuorta, ankaran johdonmukaisesti järjestynyttä jumalkosmosta. - Ja merkillistä kyllä, varsinainen Luojajumala näyttäisi esikristillisestä polyteistisesta (monijumalaisesta) uskonnollisuudestamme vallan puuttuvan tai sitten se on vain, niinkuin myös otaksutaan, vaipunut ajan myötä unholaan (tosin Väinämöisen ja Ilmarisen ikiaikaisista hahmoista on toki löydettävissä Luojankin ominaisuuksia, mutta esim. juutalaisten Jahven tai kristittyjen Logoksen kaltaista monoteistista kosmista Luojajumaluutta ei muinaisuskostamme löydy.)

Suomalaisen uskonpuhdistajan ja kirjakielen isän Mikael Agricolan Davidin psalttarin - Raamatun psalmien - suomennoksen (1551) runomuotoisessa esipuheessa julkaisema jumalten luettelo on vanhin yhtenäinen esitys suomalaisten muinaisjumalista. Luettelo oli kolmattasataa vuotta lähes ainoa suomalaisen muinaisuskon dokumentti ja sen perusteella alettiin suomalaisten epäjumalia ja näiden toimia esittämään myös vierailla kielillä. Varsinaiseen mytologian ja ja muinaisarunouden keruuseen ryhdyttiin Suomessa vasta H. G. Porthanin aikana 1700-luvun lopulla.

Uno Harva aloittaa järkälemäisen teoksen (531s) laajalla Agricolan jumalluettelon kuvauksella ja autenttisuuden todistelulla. Luettelon ansiosta hän nimeää Agricolan suomalaisen uskonnonhistorian isäksi. Anttonen kiteyttää Harvan suurteoksen idean osuvasti: "Suomalaisten muinaisusko on käytännössä laajennettu kommentaari Agricolan nimeämiä hämäläisten ja karjalaisten ´epäjumalia` valottavasta aineskokoelmasta.” -Totta on, että Harvan teoksen otsikointi myötäileekin suureksi osaksi - joskaan ei orjallisesti - Agricolan jumalluetteloa.

Harva aprikoi mikä antoi Agricolalle aiheen kertoa mitä maassa "muinen” palveltiin. Varmaankin kirkonmies halusi vieroittaa kansaa pakanallisista perinteistä, joita uuden uskon mukaan oli kartettava. Entiset epäjumalat lueteltuaan Agricola huudahtaa:
Eikö se Cansa vimmattu ole/ ioca neite wsko ia rucole
Sihen Piru ia Syndi weti heite/ ette he cumarsit ia wskoit neite.
Ja kirkonmies kehoittaa ihmisiä:
Waan elken nyt cumarco cenge/ quin Ise/ Poica ia Pyhe/ henge.

Agricola esittelee klassisen tavan mukaan 12 hämäläisten ja 12 karjalaisten jumalien nimet ja tehtävät lyhyesti. Hän on todennäköisesti saanut tietonsa suusanallisten kuvausten perusteella maamme nuorison opettajana ja papiston esimiehenä toimiessaan.

Hämäläisten Tapio, Ahti, Tonttu ja Kratti (sama kuin myöhemmän kansanuskon varasteleva Para) ovat myöhemmänkin kansanuskon tuntemia metsän, veden , kodin ja omaisuuden haltijoita; Liekkiö on kummitteleva lapsivainaja, juurten, ruohon ja puiden hallitsija ; Kapeet ja Rahko liittyvät Auringon ja Kuun vaiheisiin; Kalevanpojat ovat jättiläistarinoiden hahmoja; Turisas sodanjumala. Väinämöinen on virsien takoja, Ilmarinen tuulen ja sään hallitsija, matkamiesten auttaja; Piru, ihmisten villitsijä.

Karjalaisten jumalten tehtävät jakautuvat maatalouden ja riistanhoidon eri aloille. Rongoteus antoi ruista, Pellonpekko ohraa, Virankannos kauraa. Äkräs kasvatti herneet, pavut ja nauriit ynnä kaalit, pellavat, hamput;, Köntös
muokkasi keväällä maat ja Ukko yhdessä vaimonsa Raunin kanssa takasivat viljan kasvun. Kekri antoi karjaonnea, Hiisi suosi metsämiehiä, Vedenemo toi kalaonnea, Nyrkäs oravia metsistä ja Hittanainen jäniksiä pensaikosta. Paljon muutakin Agricolan mukaan palvottiin, mm. kiviä, kantoja, tähtiä ja Kuuta.

Agricolan jumalaluettelo edustaa vain osaa muinaisten suomalaisten uskomusmaailmasta. On sanottu että että joitakin tärkeitä nimiä jäi mainitsematta, ja toisaalta kaikki mainitut eivät ole välttämättä kuviteltavissa "jumaliksi" (Piru, Liekkiö, Kekri, Hiisi). - Myöhempi tutkimus on esittänyt (mm. Matti Kuusi) että kenties useimmat Karjalan jumalat eivät olleetkaan niin pakanallisia kuin Agricola kuvitteli vaan palautuvat vanhimpaan roomalaiskatoliseen pyhimyskerrostumaan jo ennen ristiretkiä.
Agricolan jumalaluettelo ei monista historiallisista ansioistaan huolimatta luo sellaista kokonaiskuvaa maailmasta ja sen rakenteesta että siitä voitaisiin puhua suomalaisena mytologiana. - Epäilemättä parempana lähteenä tässä katsannossa toimii talteen kerätty kalevalamittainen runous, erityisesti loitsut.

UKKO JA UKONVAKAT

Ukko on muinaisuutemme ikivanha ihmishahmoinen Ukkosenjumala, jota Harva luonnehtii pakanuuden ajan maata viljelleen kansan tärkeimmäksi jumalaksi. Ukko oli muinaisuskon voimatekijä jo myöhäisellä kivikaudella nk. vasarakirveskulttuurin aikana. Ukonilman on uskottu hänestä johtuvaksi, hän on hallinnut myös säitä ja viljojen kasvulle välttämättömiä sateita. Ukkosesta on käytetty myös ilmaisua pitkäinen eli pitkänen. Hänen edeltäjänsä Suomenniemellä on saattanut olla Ukkoskotka.

Salamoiden on muinoin ajateltu olevan nuolia, joita Ukko jousellaan ampuu. Myöhemmin on kuitenkin ajateltu jyrinän ja salamoinnin johtuvan siitä että Ukko ajaa taivaalla suurilla vaunuillaan. Tätä pohdiskeli Jukolan Juhanikin Kiven Seitsemässä veljeksessä lapsuuden kuvitelmiinsa viitaten: “Jumalahan, näetkös, silloin ajeli jyritteli pitkin taivaan katuja, ja tulta iski kivinen tie ja pyörän rautainen kenkä.”

Ylijumalan piirteitä Ukko alkoi saada vähitellen, erityisesti kristinuskon maahantulon myötä. Taivaan Ukolta alettiin pyytää apua kaikenlaisiin tilanteisiin ja vaivoihin. Lönnrot alkoi käyttää Kalevalassa Ukko Ylijumalan nimeä systemaattisesti. Näin ikivanha pakanallinen jumalkäsite ja kristillinen jumala vähitellen sulautuivat toisiinsa. -Käsittääkseni tämä on hyvä esimerkki siitä kuinka kristinusko vähitellen alisti, muokkasi ja muunsi vanhaa uskomuskultuuria omiin intresseihinsä sopivaksi. Kahden uskonnollisen voimatekijän vuosatoja kestänyt -
eikä aina kovin sopuisakaan - rinnakkaiselo johti kirkon valtaintressien seurauksena entisaikaan niin mahtavan muinaisuskon vähittäiseen heikkenemisen ja lakastumiseen. Toisaalta kysymys oli myös kulttuurievoluutiosta, vanhan pitikin väistyä uuden tieltä.

Ukko on muinaisen maanviljelyn eräänlaisena ´takuujumalana` saanut Agricolan luettelossa suurimman huomion. Ukko on muinaisjumalistamme ainoa jonka palvonnasta Agricola yleensä kertoo. Hän kertoo myös Ukon puolisosta Raunista.
Ukon maljan juominen eli Ukon vakat oli kasvukauden alun, kevätkesän tärkeä yhteisöllinen rituaali, yhteisön ylettömät juomingit, jolla pyrittiin saamaan sadetta mahdollisimman hyvään aikaan. "Ja quin keuekyluö kyluettin/ silloin vkon Malia iootijn. Sihen haetin vkon Wacka/ nin ioopui Pica ette Acka. Sijtte palio Häpie sielle techtin/ cuin seke cwltin ette nechtin." -"Häpien tekeminen" voidaan tulkita niin että rituaalissa oli erotiikkaa, mahdollisesti vapaata seksiä oluenjuonnin ohella. Agricolan mukaan rituaaleissa on ollut kuitenkin pääosassa nimenomaan oluenjuonti.

Harva kuvaa ja tulkitsee perusteelliseen tapaansa monenlaisia muistiinkirjattuja todisteita ukonvakka rituaaleista eri puolilta Suomea. Seksuaalisuudesta ja siihen liittyneistä tavoista ja riiteistä puhutaan kirjassa kuitenkin hyvin niukasti ja pidättyvästi. Lieneekö tässä toiminut samankaltainen itsesensuuri kuin kalevalaisten runojenkin kohdalla aikoinaan; ns. "sopimaton, rivo aines" on katsottu parhaimmaksi jättää kokonaan julkaisematta?

Nuuksio, Espoo (AriPhoto)

KANTAURALILAINEN MAAILMANKUVA

Ennen pohjoisten kansojen hajaantumista eri puolille Eurooppa ja Siperiaa vallitsi nk. uralilaisen kantakansan aika 6 000-4000 vuotta sitten. Etelä-Venäjän ja Ukrainan aroilla, Volga, Oka ja Kama jokien tienoilla laajalla alueella sijainneella suomensukuisten kansojen alkukodilla oli oma kulttuurinsa ja kielensä, niin myös maailmankuva. Maailmankuvan piirteitä olivat mm. käsitykset Pohjantähdestä taivaan keskuksena, maailman jakautumisesta kolmeen tasoon ja luonnonilmiöiden taustalla vaikuttavista elementaarisista voimista, luonnonhengistä.

Maan ulkoääri näkyy horisontissa kaarevan muotoisena; maa antaa vaikutelman pyöreästä litteästä kiekosta. Maan ylle kaartuu mahtava katto, jota muinaisajan ihminen kutsui taivaankanneksi. Tähtien yöllä syttyessä tuli taivaankannesta kirjokansi.
Taivaankansi oli kuin valtaisa pata jonka keskuksessa eli pohjassa oli Pohjantähti, ´taivaannaula`. Vanhat Vienan Karjalan runot kertovat taivaanjumalasta, taitavasta seposta, joka on tuon kiinteän kannen aikoinaan takonut: Tuo on seppo Ilmorine/ kun on taivosen takonut/ kannen ilman kalkutellun/ ei tunnu vasaran jälki/ eik on pihtien pitely.

Esi-isiemme mielestä Pohjantähteä, tuota ´taivaan napaa`, koko Kirjokansi lakkaamatta kiersi. Mutta - niinkuin Uno Harva huomauttaa - "tuo taivaan kiertoliike on vain harhanäky joka johtuu siitä, että maapallo kiertää akselinsa ympäri päinvastaiseen suuntaan."
Muinoin on pelätty ´taivaantapin` romahtavan ja taivaankannen sen myötä jolloinka koko maailma tuhoutuisi. Taivaankannen tueksi onkin sitten kuviteltu jättiläispatsas (taivaanpönkkä, maailmanvuori) jonka huippu ylettyy aina Pohjantähteen saakka. Tämän tyyppiset uskomukset ovat olleet yhteisiä paitsi pohjoisille kansoille niin myös Itämailla, ja maailmanvuoresta kerrotaan Raamatussakin. Harva sanookin: "Ei ainoastaan esi-isämme, vaan kaikki pohjoisen pallonpuoliskon asukkaat ovat olleet ´otavaista oppimassa`."

Muinaisajan ihmiselle maa oli kiekonmuotoinen veden ympäröimä manner. Maanpiiriä ympäröivän virran - Tuonelan joen - uskottiin olevan raja tämänpuoleisen ja tuonpuoleisen välillä. Pimeässä Pohjolassa, Pohjan perillä sijaitsi maailman reuna ja siellä syvä jyrkänne, manalan alanne, jossa tuonen hyinen joki virtasi. Vainajat ylittivät tämän synkän virran matkalla toiseen maailmaan usein lautturin avustuksella. Tuonen mustahan jokehen/ Manalan alantesehen/ sinne puut tyvin tulovi/ kanervat kukin katoopi .

Maailman uskottiin koostuvan kolmesta tasosta: alinen, vainajien ja pimeiden henkien maailma (manala); keskinen, ihmisten, eläinten, aineellisen luonnon ynnä muiden niin näkyvien kuin näkymättömienkin toimijoiden maailma; ylinen maailma (taivas, jumalat). Nämä hahmotettiin yhtä aikaa sekä pystysuorasti (vertikaalisesti) että vaakasuorasti (horisontaalisesti). -Hahmotusten samanaikaisuus näkyy esim. uskomuksissa vainajien olinpaikasta, manalasta: tuonela oli toisaalta kaukana tuonelan virran takana, toisaalta syvällä maan alla, manalassa. - Kuolema ei ollut tabu eikä kuolevia ihmisiä jätetty yksin. Manalle menneiden muistoa vaalittiin ja kunnioitettiin ja vainajien maailmaan pidettiin yhteyttä monenlaisin rituaalein. Voidaankin sanoa, että fyysinen näkyvä maailma muodosti ihmisen kokonaismaiseman yhdessä myyttisen maailman kanssa.

Shamaani oli muinaisen yhteisön pappi, tietäjä ja parantaja. Hän hoiti suhteita arkitodellisuuden ja tuonpuoleisen välillä sekä yhteisöltä että suojelushengiltä saamillaan valtuuksilla. Vastauksia yhteisön esittämiin kysymyksiin ja parantavia voimia erilaisiin sairauksiin etsiessään shamaanilla oli koulutuksensa kautta
hankittu taito tehdä sielunmatkoja näkymättömiin maailmoihin transsiin vaipumalla ja irrottamalla ´vapaasielunsa` fyysisestä ruumiista. Tähän käytettiin erilaisia tekniikoita, mm. rummutusta, tanssia, loitsuja, meditaatiota, kasviperäisiä hallusinogeeneja (pohjoisessa kärpässientä). -Shamanismia on harjoitettu kaikkialla maailmassa, ja viitteitä siitä löytyy uskontojen pyhistä kirjoista. Shamanismi tiedontienä edustaa käsittääkseni kuitenkin menneisyyden kulttuurimuotoja eikä se sellaisenaan enää sovellu tietoisuussielun aikakauden ihmisen henkiseksi koulutustieksi. (Poikkeuksiakin varmaan toki on.)

Hiilimäeltä Enäjärven suuntaan, Sammattt (AriPhoto)

+++++++++

Niinkuin jo aiemmin todettiin etsi Uno Harva selityksiä kansanuskomusten kuvitelmataustalle "biologisista tosiasioista ja ihmisen aistitoiminnasta." - Ihmissuku on - väittää Harva aiemmin mainitussa Hesarin kirjoituksessaan - lähtöisin "suuresta henkisestä pimeydestä": muinaisuskon jumalat ja sisällöt tulkitaan nykyisin perustoiltaan useimmiten mielikuvituksen tuotteiksi, jonkinlaisiksi alkeellisen tietoisuuden kuvitelmiksi. Todetaan, että vasta selkeän käsiteajattelun ja empiiristen luonnontieteiden kehittyminen on tehnyt mahdolliseksi havaintojen järkevän tulkinnan ja tekniikan kehittymisen. Ja tottahan toki onkin että vanhat uskomukset tuntuvat sangen usein mielikuvitukselta tai silkan taikauskon kaltaisilta kuvitelmilta. – Kuitenkin voidaan kysyä: miten on mahdollista että nämä (kyseisen tulkinnan mukaan) sinänsä epätodelliset kuvitelmat ovat voineet olla muinoin niin ratkaisevan tärkeitä sekä yksilöiden että yhteisöjen säilymisen kannalta? Heitetäänkö kenties ns. ´lapsi pesuveden mukana` jos leimataan kaikki muinaisuskon sisällöt pohjimmiltaan kuvitelmiin perustuviksi?

Voisiko muinaisuskon taustalta kenties löytyä aikakautemme älylliseen tietoisuuteen verrattuna täysin toisenlaatuinen, luonnonympäristön elämänvoimakentästä vielä suhteellisen eriytymätön  ja nykyihmistä huomattavasti herkemmin, voimallisemmin aistivan ja tuntevan ihmisen ´luontotajunta`? Sellaisia muinaisten esi-isiemme elämyksiä jotka ovat digiajan luonnosta vieraantuneen ja pääntietoisuuteensa ankkuroituneen älytietoisuuden  ulottumattomissa; intensiivisen aistimusvoimaisia tajunnankokemuksia, joihinka useimmilta meistä on portti ainakin toistaiseksi suljettu?

Ajankohtaisia ja autenttisia kuvauksia luonnonhenkien (haltiat, tontut, maahiset jne.) kohtaamisista ja niiden kanssa seurustelusta löytyy meidänkin aikamme kirjallisuudesta. Suomessa näistä kokemuksista on kertonut kirjoissaan avoimesti ja seikkaperäisesti mm. Tapio Kaitaharju (1923-2004), VR:n virkailijana työuransa tehnyt kirjailija ja laajalti tunnettu parantaja. Teoksessaan Maaäidin kirja (Jyväskylä 1980) hän kirjoittaa: "Varhaisimpina aikoina ihminen oli riippuvainen luonnosta ja siksi kosketus luonnonhenkiin oli jokapäiväinen tapahtuma joko aistein havaittavana tai ainakin ajatuksissa. Tiedon kasvun ja elinolosuhteiden muutoksen myötä alkoi etääntyminen." (s. 80) Kaitaharjun mukaan ihmisistä, eläimistä ja luonnosta huolta kantavia luonnonhenkiä on vielä jäljellä erityisesti maaseudulla. Ja vielä on "koko joukko ihmisiä, jotka ovat kosketuksissa näihin eri tehtävissä työskenteleviin ihmisten näkymättömiin auttajiin."

+++++++++
Uno Harvan muinaususkon tiedonjärkäle, alansa suuri klassikko, on näin harrastajankin näkökulmasta kiintoisaa, painavaa ja varsinkin joissakin silkan taikauskon kuvauksissaan hauskaakin luettavaa. Emeritusprofessori Veikko Anttosen uuteen painokseen kirjoittamat jälkisanat toimivat oivallisena johdatuksena teokseen ja kirjoittajan elämäkertaan. - Harvan  asiantunteva teksti on laaja-alaisesti hahmottavaa, ja vertailevissa yksityiskohdissaan hyvinkin pikkutarkkaa, mielikuvia luovaa sanataidetta. Uskontotieteen maineikas pioneeri tuntuu hallitsevan suvereenisti paitsi oman tutkimusaineistonsa niin myös erityisesti Skandinavian ja Siperian mytologiat unohtamatta toki muitakaan alkuperäiskansoja. Suomalaisten muinaisuskon tiedonjyvästen ja värikkäiden tarinoiden ohella kirja tarjoaa oivallisia sytykkeitä alan harrastajan ja ammattitutkijan omillekin pohdiskeluille.


teksti: Ari Harmanen

TAKOJA 4/2018

Paavolan tammi, Lohja (AriPhoto)

Mikael Agricolan epäjumalien luettelo vuodelta 1551

"Epejumalat monet tesse / muinen palveltin cauan ja lesse. Neite cumarsit Hemelaiset / seke Miehet ette Naiset. Tapio Metzest Pydhyxet soi / ja Achti wedhest Caloja toi. Äinemöinen wirdhet tacoi / Rachkoi Cuun mustaxi jacoi. Lieckiö Rohot jwret ja puudh / hallitzi ja sencaltaiset mwdh. Ilmarinen Rauhan ja ilman tei / ja Matkamiehet edheswei. Turisas annoi Woiton Sodhast / Cratti murhen piti Tavarast. Tontu Honen menon hallitzi / quin Piru monda willitzi.  Capeet mös heilde Cuun söit / Calevanpojat Nijttut ja mwdh löit. Waan Carjalaisten Nämet olit / Epejumalat cuin he rucolit.  Rongoteus Ruista annoi / Pellonpecko Ohran casvon soi.Wirancannos Cauran caitzi / mutoin oltin Caurast paitzi. Egres hernet Pawudh Naurit loi / Caalit Linat ja Hamput edestoi. Köndös Huchtat ja Pellot teki / quin heiden Epeuskons näki. Ja quin Kevekylvö kylvettin / silloin ukon Malja jootijn. Sihen haetin ukon wacka / nin joopui Pica ette Acka. Sijtte paljo Häpie sielle techtin / quin seke cwltin ette nechtin. Quin Rauni Ukon Naini härsky / jalosti Ukoi pohjasti pärsky. Se sis annoi Ilman ja Wdhen Tulon / käkri se liseis Carjan casvon. Hiisi Metzeleist soi Woiton / Wedhen Eme wei calat vercon. Nyrckes Oravat annoi Metzast / Hittavanin toi Jenexet Pensast.  Eikö se Cansa wimmattu ole / joca neite wsko ja rucole.  Sihen Piru ja Syndi weti heite / Ette he cumarsit ja wskoit neite. Coolludhen hautijn Rooca wietin / joissa walitin parghutin ja idketin. Menningeiset mös heiden Wffrins sait / coska Lesket hoolit ja nait. Palveltin mös paljo muuta / Kivet Cannot Tädhet ja Cwuta."[3] WIKIPEDIA