SUOMALAISTEN MUINAISUSKO

Epeiumalat monet tesse
muinen paleltin caucan ia lesse. (Agricola)


Uno Harva: Suomalaisten muinaisusko, 531s. Uno Harvan perikunta ja Suomalaisen kirjallisuuden seura, WSOY 2018.

Kansallinen kirjasampomme SKS (Suomalaisen kirjallisuuden seura) julkaisi alkuvuodesta uusintapainoksena uskontotieteilijä Uno Harvan mytologiantutkimuksen merkkiteoksen Suomalaisten muinaisusko. Nyt loppuvuodesta on ilmestynyt myös kollegojensa Juha Pentikäisen ja Risto Pulkkisen uusi teos Saamelaisten mytologia. 

SKS:n uudet julkaisut osuvat historialliseen ajankohtaan jolloinka olemme globaalin ilmastokatastrofin ja lopultakin, myös suuren ilmastoheräämisen kynnyksellä. Ehkä muinaisilla esi-isillämme on jotain tärkeää sanottavaa meille kaikille erityisesti siinä sydämen intuition elävöittämässä tunteessa ja tahdossa millä muinoin huolehdittiin ikäänkuin vaistonvaraisesti kanssaihmisistä, eläimistä, lähiympäristöstä, luonnosta ja ihmisen suhteesta kosmokseen ynnä henkiseen maailmaan. Voimallinen muinaisusko tuki yksilöitä ja yhteiskuntaa sekä arjessa että juhlassa.

MUINAISUSKON KÄSITTEESTÄ

Maailman kansojen muinaisen uskonnollisen käyttäytymisen muodot muistuttavat paljolti toisiaan, mytologioista ja taruista on löydettävissä yhteisiä piirteitä ja lainalaisuuksia. Pelkästään suullisen perinteen varassa eläneen ja suhteellisen pienissä yhteisöissä säilyneen muinaisuskon on täytynyt olla muuntumiskykyistä yksilöllisten tulkintojen ja paikallisten vaatimuksien mukaan sekä yhteisöllisiin intresseihin ynnä ulkoapäin tuleviin muutospaineisiin mukautuvaa. -Muuntautumiskykynsä ja sosiaalisuutensa ansiosta suomalainenkin kansanusko on ollut kestävä, yksilöitä ja yhteiskuntaa kannatteleva uskontomuoto vuosisatojen, jopa vuosituhansien ajan.

Lauri Honko, Turun yliopiston folkloristiikan ja uskontotieteen professori 1962-1996 kirjoitti Mitä?Missä?Milloin vuosikirjassa 1962: "Suomalaisten muinaisusko avaa näkökulman nykykulttuuriamme paljon yksinkertaisempaan
yhteiskuntaan, jossa uskonto miltei huomaamattomasti sulautui arkiaskareihin ja jatkuvaan kamppailuun ihmiselämän turvaamiseksi. Tuo uskonto ei yleensä kiteytynyt taisteleviksi opeiksi vaan otti vapaasti vaikutteita kaikilta ilmansuunnilta. Vanhoillisuudestaan huolimatta se kykeni hämmästyttävän joustavasti palvelemaan ihmistä mitä erilaisimmissa elämäntilanteissa, myös ja nimenomaan sellaisissa, joissa kristinusko ei tarjonnut valmiita käyttäytymismalleja."

Honko kuitenkin muistuttaa, että muinaisusko on käsitteenä epätäsmällinen. Tutkimuksen kannalta suomalainen uskomusperinne ei ole sen muinaisempaa kuin aineisto, johon sen tietoesitykset perustuvat. Valtaosa myöhäisperinteestä on kerätty talteen vasta 1800-ja 1900-luvuilla; siten elävän kansanuskon kulttuuritausta ei yleensä ole vanhempi kuin 1800-luvun maalaisyhteisöt. "Mutta noiden yhteisöjen tavoille ja uskomuksille voidaan useasti osoittaa vuosisatojen, jopa vuosituhansien takainen historiallinen alkuperä." (LH) -On selvää että kirjallisten lähteiden puuttuessa on hyvin vaikeata saada tarkkaa kuvaa esi-kristillisten, tuhansia vuosia sitten eläneiden esi-isiemme uskonnollisesta elämästä.

USKONTOTIETEEN URANUURTAJA

Herätysliikkeeseen kuuluneen kirkkoherra Gustaf Holmbergin vanhin poika Uno opiskeli nuoruudessaan teologiaa. Papiksi valmistuttuaan Uno Harva (vuoteen 1927 Holmberg) toimi vuoden 1907 kirkollisissa tehtävissä Kuorevedellä. Tiedonjanoinen kappalainen koki kuitenkin ettei sielunpaimenen työ ole hänen kutsumuksensa. Kiinnostus uskontotieteeseen ja oman maailmankatsomuksen vakava pohdinta johtivat eroon kirkon palveluksesta.

Uno Harva tahtoi selvittää vertailevan uskontotieteen avulla uskontojen historiaa ja ”Jumalan idean alkuperää”, kysymystä, ”joka kulki mukana läpi hänen kirjallisen tuotantonsa eri muodoissaan (…) Harva valitsi tieteen mutta älyllinen pohdinta uskonnollisen ja luonnontieteellisen tiedon välisestä suhteesta oli erottamaton osa hänen tutkijaidentiteettiään elämän loppuun saakka.” (Turun yliopiston uskontotieteen emeritusprofessori Veikko Anttonen teoksen jälkisanoissa, s. 520) . -Jumalan olemassaoloa koskevissa elämänmittaisissa pohdinnoissaan Harva näyttää lopulta päätyneen kielteiselle kannalle: "(...) kirkon opin mukaan jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa, kun taas vertaileva uskontotiede osoittaa että ihminen päinvastoin on luonut jumalan omaksi kuvakseen." (Harvan artikkelista ´Ihminen ja Jumala` HS 10.6.1947)

Harva opiskeli Helsingin yliopistossa uskontotieteitä sosiaaliantropologian uranuurtajan, moraalifilosofi Edvard Westermarckin ja kansanrunoustieteen professori Kaarle Krohnin johdolla. Krohnilla oli Anttosen mukaan merkittävä rooli mytologiantutkimuksen vakiintumisessa kiinteäksi osaksi suomalaista uskontotiedettä ja folkloristiikkaa.
Uno Harva väitteli filosofian tohtoriksi 1913 Suomalaisten kansojen vedenhaltijakäsityksistä. Harva toimi uskontotutkimuksen dosenttina Helsingissä 1915-26 ja sen jälkeen Turun yliopiston sosiologian professorina kuolemaansa saakka; toimenkuva oli räätälöity Harvan omaa työsarkaa, vertailevaa uskontotiedettä ajatellen. "Sosiologian professorina Harva oli totuuden tiellä kulkeva rationalisti ja epäilijä. Hän haki selityksiä kansanuskomuksille biologisista tosiasioista ja ihmisen aistitoiminnasta pyrkimyksessään selvittää uskomusten kuvitelmataustaa." (Anttonen) Harvan tutkimuskohteena olivat lähinnä suomalais-ugrilaisten kansojen uskonnot. (Mainittakoon, että Suomen ensimmäinen vertailevan uskototieteen professuuri perustettiin Turkuun vasta 1960.)

Monet tutkimuskohteensa Harva oppi tuntemaan omien kenttätyökokemustensa pohjalta. Hän teki 1911-27 kolme laajaa tutkimusmatkaa Venäjälle ja Siperiaan suomensukuisten kansojen asuinsijoille ynnä kaksi matkaa kolttasaamelaisten pariin Petsamoon. Harvaa pidetään yhtenä antropologisen ja uskontotieteellisen kenttätutkimuksen pioneerina maassamme. -Uransa aikana laajaa kansainvälistäkin mainetta ja arvostusta niittänyt Harva kirjoitti 11 teosta, joista on tullut pohjoisia uskontoja vertailevan tutkimuksen perusaineistoa Suomessa ja maailmalla (mm. Permalaisten uskonto 1911, Lappalaisten uskonto 1915, Elämänpuu 1920, Altailaisten kansojen uskonto 1933). Tieteellisiä julkaisuja kertyi yli 400. Aikansa tunnettuna kulttuurihenkilönä Harva oli aktiivisesti mukana myös yhdistystoiminnassa perustamassa Kalevalaseuraa, Porthaniaseuraa ym.

Veikko Anttonen luonnehtii Uno Harvaa tiedemiehenä "naiviksi empiristiksi, jolle tosiasiat puhuivat puolestaan." Tavoitteena oli paremminkin löytää järjestystä tosiasioista kuin panna tosiasiat järjestykseen. Harva ei Anttosen mukaan antanut ihmiselle erityisasemaa maailmankaikkeudessa. Uskonnolliset ilmiöt ovat tämän näkemyksen mukaan kiinteässä yhteydessä ympäröivään yhteiskuntaan, ihmisten biologisiin, materiaalisiin ja sosiaalisiin tarpeisiin.

Uransa ehtoopuolella Harva pyrki luopumaan valmiista selitysmalleista ja teorioista omaksuen monipuolisemman ja realistisen asenteen tutkimusaineistoonsa. Erään unkarilaisen folkloristin tiedustellessa hänen metodiaan esseekokoelma Elämänpuu tiimoilta (1920) Harva vastasi että "en millään metodilla, tutkin vain itse kysymystä". Hänelle teorioita arvokkaampi oli elävän kansantietouden rikkaus josta (Harvan omin sanoin) : " Maamme jokaisen paikkakunnan asukkaat voivat löytää jotakin, joka on heille omakohtaista ja tuttua ja joka on omiaan johtamaan muuallekin muuttaneiden ajatukset lapsuuden kotiin ja kadonneeseen aikaan."

Uno Harva kirjoitti 1948 ilmestyneen Suomalaisten muinaisuskon viimeisenä suurena työnään, johon hän kokosi ja kiteytti neljän vuosikymmenen tutkimustyönsä teemat ja tulokset. Viimeisillä ponnistuksilla kirjoitettu merkkiteos kruunasi laajalti arvostetun ja hienon kulttuuriperinnön jättäneen tieteentekijän mittavan elämäntyön. - Harvan suuri teos sisältää "kansamme käsityksen kaiken olevaisen synnystä, ihmisen toimia ja luontoa hallitsevista voimista, elämästä kuoleman jälkeen, probleemeista, jotka ikuisesti askarruttavat ihmissuvun mieltä." (Elsa Enäjärvi-Haavio, Uusi-Suomi 15.1.1950)

Nuuksio, Espoo (AriPhoto)

AGRICOLAN MUINAISJUMALAT

Kansojen muinaisusko on useimmiten epäyhtenäistä ja sirpaleista, paikallisesti värittynyttä ja muuntunutta. Vasta suullisen perimätiedon muistiin kirjatun kenttäaineiston muokkausvaiheessa on luotu suurempia yhtenäisiä mytologisia kokonaisuuksia jotka heijastavat myös enemmän tai vähemmän tutkijan omia intressejä (esim. Kalevalan toinen painos 1848 - Lönnrot omien sanojensa mukaan ryhtyi itse runonlaulajaksi).

Uskonnon muodot ja sisällöt heijastavat aina myös aikansa yhteiskuntaa; esim. muinaisen Egyptin ja antiikin Kreikan kehittyneet yhteiskuntarakenteet vaikuttivat myös uskonnollisten järjestelmien muotoutumiseen. Muinaisessa Suomessa kovin kehittyneitä yhteiskuntarakenteita ei vielä tunnettu, ja uskonnonkin muodot jäivät maanläheisiksi, vapaaksi hierarkisesta ohjauksesta. Hajanaisten yhteisöjen ´pappien roolia` hoitelivat meillä muinoin shamaanit, myöhemmin maatalousyhteiskunnassa tietäjät. Niinpä suomalaisten muinaisuskosta on turha etsiä mitään antiikin Hellaan Olympoksen kaltaista hierarkkista jumalten vuorta, ankaran johdonmukaisesti järjestynyttä jumalkosmosta. - Ja merkillistä kyllä, varsinainen Luojajumala näyttäisi esikristillisestä polyteistisesta (monijumalaisesta) uskonnollisuudestamme vallan puuttuvan tai sitten se on vain, niinkuin myös otaksutaan, vaipunut ajan myötä unholaan (tosin Väinämöisen ja Ilmarisen ikiaikaisista hahmoista on toki löydettävissä Luojankin ominaisuuksia, mutta esim. juutalaisten Jahven tai kristittyjen Logoksen kaltaista monoteistista kosmista Luojajumaluutta ei muinaisuskostamme löydy.)

Suomalaisen uskonpuhdistajan ja kirjakielen isän Mikael Agricolan Davidin psalttarin - Raamatun psalmien - suomennoksen (1551) runomuotoisessa esipuheessa julkaisema jumalten luettelo on vanhin yhtenäinen esitys suomalaisten muinaisjumalista. Luettelo oli kolmattasataa vuotta lähes ainoa suomalaisen muinaisuskon dokumentti ja sen perusteella alettiin suomalaisten epäjumalia ja näiden toimia esittämään myös vierailla kielillä. Varsinaiseen mytologian ja ja muinaisarunouden keruuseen ryhdyttiin Suomessa vasta H. G. Porthanin aikana 1700-luvun lopulla.

Uno Harva aloittaa järkälemäisen teoksen (531s) laajalla Agricolan jumalluettelon kuvauksella ja autenttisuuden todistelulla. Luettelon ansiosta hän nimeää Agricolan suomalaisen uskonnonhistorian isäksi. Anttonen kiteyttää Harvan suurteoksen idean osuvasti: "Suomalaisten muinaisusko on käytännössä laajennettu kommentaari Agricolan nimeämiä hämäläisten ja karjalaisten ´epäjumalia` valottavasta aineskokoelmasta.” -Totta on, että Harvan teoksen otsikointi myötäileekin suureksi osaksi - joskaan ei orjallisesti - Agricolan jumalluetteloa.

Harva aprikoi mikä antoi Agricolalle aiheen kertoa mitä maassa "muinen” palveltiin. Varmaankin kirkonmies halusi vieroittaa kansaa pakanallisista perinteistä, joita uuden uskon mukaan oli kartettava. Entiset epäjumalat lueteltuaan Agricola huudahtaa:
Eikö se Cansa vimmattu ole/ ioca neite wsko ia rucole
Sihen Piru ia Syndi weti heite/ ette he cumarsit ia wskoit neite.
Ja kirkonmies kehoittaa ihmisiä:
Waan elken nyt cumarco cenge/ quin Ise/ Poica ia Pyhe/ henge.

Agricola esittelee klassisen tavan mukaan 12 hämäläisten ja 12 karjalaisten jumalien nimet ja tehtävät lyhyesti. Hän on todennäköisesti saanut tietonsa suusanallisten kuvausten perusteella maamme nuorison opettajana ja papiston esimiehenä toimiessaan.

Hämäläisten Tapio, Ahti, Tonttu ja Kratti (sama kuin myöhemmän kansanuskon varasteleva Para) ovat myöhemmänkin kansanuskon tuntemia metsän, veden , kodin ja omaisuuden haltijoita; Liekkiö on kummitteleva lapsivainaja, juurten, ruohon ja puiden hallitsija ; Kapeet ja Rahko liittyvät Auringon ja Kuun vaiheisiin; Kalevanpojat ovat jättiläistarinoiden hahmoja; Turisas sodanjumala. Väinämöinen on virsien takoja, Ilmarinen tuulen ja sään hallitsija, matkamiesten auttaja; Piru, ihmisten villitsijä.

Karjalaisten jumalten tehtävät jakautuvat maatalouden ja riistanhoidon eri aloille. Rongoteus antoi ruista, Pellonpekko ohraa, Virankannos kauraa. Äkräs kasvatti herneet, pavut ja nauriit ynnä kaalit, pellavat, hamput;, Köntös
muokkasi keväällä maat ja Ukko yhdessä vaimonsa Raunin kanssa takasivat viljan kasvun. Kekri antoi karjaonnea, Hiisi suosi metsämiehiä, Vedenemo toi kalaonnea, Nyrkäs oravia metsistä ja Hittanainen jäniksiä pensaikosta. Paljon muutakin Agricolan mukaan palvottiin, mm. kiviä, kantoja, tähtiä ja Kuuta.

Agricolan jumalaluettelo edustaa vain osaa muinaisten suomalaisten uskomusmaailmasta. On sanottu että että joitakin tärkeitä nimiä jäi mainitsematta, ja toisaalta kaikki mainitut eivät ole välttämättä kuviteltavissa "jumaliksi" (Piru, Liekkiö, Kekri, Hiisi). - Myöhempi tutkimus on esittänyt (mm. Matti Kuusi) että kenties useimmat Karjalan jumalat eivät olleetkaan niin pakanallisia kuin Agricola kuvitteli vaan palautuvat vanhimpaan roomalaiskatoliseen pyhimyskerrostumaan jo ennen ristiretkiä.
Agricolan jumalaluettelo ei monista historiallisista ansioistaan huolimatta luo sellaista kokonaiskuvaa maailmasta ja sen rakenteesta että siitä voitaisiin puhua suomalaisena mytologiana. - Epäilemättä parempana lähteenä tässä katsannossa toimii talteen kerätty kalevalamittainen runous, erityisesti loitsut.

UKKO JA UKONVAKAT

Ukko on muinaisuutemme ikivanha ihmishahmoinen Ukkosenjumala, jota Harva luonnehtii pakanuuden ajan maata viljelleen kansan tärkeimmäksi jumalaksi. Ukko oli muinaisuskon voimatekijä jo myöhäisellä kivikaudella nk. vasarakirveskulttuurin aikana. Ukonilman on uskottu hänestä johtuvaksi, hän on hallinnut myös säitä ja viljojen kasvulle välttämättömiä sateita. Ukkosesta on käytetty myös ilmaisua pitkäinen eli pitkänen. Hänen edeltäjänsä Suomenniemellä on saattanut olla Ukkoskotka.

Salamoiden on muinoin ajateltu olevan nuolia, joita Ukko jousellaan ampuu. Myöhemmin on kuitenkin ajateltu jyrinän ja salamoinnin johtuvan siitä että Ukko ajaa taivaalla suurilla vaunuillaan. Tätä pohdiskeli Jukolan Juhanikin Kiven Seitsemässä veljeksessä lapsuuden kuvitelmiinsa viitaten: “Jumalahan, näetkös, silloin ajeli jyritteli pitkin taivaan katuja, ja tulta iski kivinen tie ja pyörän rautainen kenkä.”

Ylijumalan piirteitä Ukko alkoi saada vähitellen, erityisesti kristinuskon maahantulon myötä. Taivaan Ukolta alettiin pyytää apua kaikenlaisiin tilanteisiin ja vaivoihin. Lönnrot alkoi käyttää Kalevalassa Ukko Ylijumalan nimeä systemaattisesti. Näin ikivanha pakanallinen jumalkäsite ja kristillinen jumala vähitellen sulautuivat toisiinsa. -Käsittääkseni tämä on hyvä esimerkki siitä kuinka kristinusko vähitellen alisti, muokkasi ja muunsi vanhaa uskomuskultuuria omiin intresseihinsä sopivaksi. Kahden uskonnollisen voimatekijän vuosatoja kestänyt -
eikä aina kovin sopuisakaan - rinnakkaiselo johti kirkon valtaintressien seurauksena entisaikaan niin mahtavan muinaisuskon vähittäiseen heikkenemisen ja lakastumiseen. Toisaalta kysymys oli myös kulttuurievoluutiosta, vanhan pitikin väistyä uuden tieltä.

Ukko on muinaisen maanviljelyn eräänlaisena ´takuujumalana` saanut Agricolan luettelossa suurimman huomion. Ukko on muinaisjumalistamme ainoa jonka palvonnasta Agricola yleensä kertoo. Hän kertoo myös Ukon puolisosta Raunista.
Ukon maljan juominen eli Ukon vakat oli kasvukauden alun, kevätkesän tärkeä yhteisöllinen rituaali, yhteisön ylettömät juomingit, jolla pyrittiin saamaan sadetta mahdollisimman hyvään aikaan. "Ja quin keuekyluö kyluettin/ silloin vkon Malia iootijn. Sihen haetin vkon Wacka/ nin ioopui Pica ette Acka. Sijtte palio Häpie sielle techtin/ cuin seke cwltin ette nechtin." -"Häpien tekeminen" voidaan tulkita niin että rituaalissa oli erotiikkaa, mahdollisesti vapaata seksiä oluenjuonnin ohella. Agricolan mukaan rituaaleissa on ollut kuitenkin pääosassa nimenomaan oluenjuonti.

Harva kuvaa ja tulkitsee perusteelliseen tapaansa monenlaisia muistiinkirjattuja todisteita ukonvakka rituaaleista eri puolilta Suomea. Seksuaalisuudesta ja siihen liittyneistä tavoista ja riiteistä puhutaan kirjassa kuitenkin hyvin niukasti ja pidättyvästi. Lieneekö tässä toiminut samankaltainen itsesensuuri kuin kalevalaisten runojenkin kohdalla aikoinaan; ns. "sopimaton, rivo aines" on katsottu parhaimmaksi jättää kokonaan julkaisematta?

Nuuksio, Espoo (AriPhoto)

KANTAURALILAINEN MAAILMANKUVA

Ennen pohjoisten kansojen hajaantumista eri puolille Eurooppa ja Siperiaa vallitsi nk. uralilaisen kantakansan aika 6 000-4000 vuotta sitten. Etelä-Venäjän ja Ukrainan aroilla, Volga, Oka ja Kama jokien tienoilla laajalla alueella sijainneella suomensukuisten kansojen alkukodilla oli oma kulttuurinsa ja kielensä, niin myös maailmankuva. Maailmankuvan piirteitä olivat mm. käsitykset Pohjantähdestä taivaan keskuksena, maailman jakautumisesta kolmeen tasoon ja luonnonilmiöiden taustalla vaikuttavista elementaarisista voimista, luonnonhengistä.

Maan ulkoääri näkyy horisontissa kaarevan muotoisena; maa antaa vaikutelman pyöreästä litteästä kiekosta. Maan ylle kaartuu mahtava katto, jota muinaisajan ihminen kutsui taivaankanneksi. Tähtien yöllä syttyessä tuli taivaankannesta kirjokansi.
Taivaankansi oli kuin valtaisa pata jonka keskuksessa eli pohjassa oli Pohjantähti, ´taivaannaula`. Vanhat Vienan Karjalan runot kertovat taivaanjumalasta, taitavasta seposta, joka on tuon kiinteän kannen aikoinaan takonut: Tuo on seppo Ilmorine/ kun on taivosen takonut/ kannen ilman kalkutellun/ ei tunnu vasaran jälki/ eik on pihtien pitely.

Esi-isiemme mielestä Pohjantähteä, tuota ´taivaan napaa`, koko Kirjokansi lakkaamatta kiersi. Mutta - niinkuin Uno Harva huomauttaa - "tuo taivaan kiertoliike on vain harhanäky joka johtuu siitä, että maapallo kiertää akselinsa ympäri päinvastaiseen suuntaan."
Muinoin on pelätty ´taivaantapin` romahtavan ja taivaankannen sen myötä jolloinka koko maailma tuhoutuisi. Taivaankannen tueksi onkin sitten kuviteltu jättiläispatsas (taivaanpönkkä, maailmanvuori) jonka huippu ylettyy aina Pohjantähteen saakka. Tämän tyyppiset uskomukset ovat olleet yhteisiä paitsi pohjoisille kansoille niin myös Itämailla, ja maailmanvuoresta kerrotaan Raamatussakin. Harva sanookin: "Ei ainoastaan esi-isämme, vaan kaikki pohjoisen pallonpuoliskon asukkaat ovat olleet ´otavaista oppimassa`."

Muinaisajan ihmiselle maa oli kiekonmuotoinen veden ympäröimä manner. Maanpiiriä ympäröivän virran - Tuonelan joen - uskottiin olevan raja tämänpuoleisen ja tuonpuoleisen välillä. Pimeässä Pohjolassa, Pohjan perillä sijaitsi maailman reuna ja siellä syvä jyrkänne, manalan alanne, jossa tuonen hyinen joki virtasi. Vainajat ylittivät tämän synkän virran matkalla toiseen maailmaan usein lautturin avustuksella. Tuonen mustahan jokehen/ Manalan alantesehen/ sinne puut tyvin tulovi/ kanervat kukin katoopi .

Maailman uskottiin koostuvan kolmesta tasosta: alinen, vainajien ja pimeiden henkien maailma (manala); keskinen, ihmisten, eläinten, aineellisen luonnon ynnä muiden niin näkyvien kuin näkymättömienkin toimijoiden maailma; ylinen maailma (taivas, jumalat). Nämä hahmotettiin yhtä aikaa sekä pystysuorasti (vertikaalisesti) että vaakasuorasti (horisontaalisesti). -Hahmotusten samanaikaisuus näkyy esim. uskomuksissa vainajien olinpaikasta, manalasta: tuonela oli toisaalta kaukana tuonelan virran takana, toisaalta syvällä maan alla, manalassa. - Kuolema ei ollut tabu eikä kuolevia ihmisiä jätetty yksin. Manalle menneiden muistoa vaalittiin ja kunnioitettiin ja vainajien maailmaan pidettiin yhteyttä monenlaisin rituaalein. Voidaankin sanoa, että fyysinen näkyvä maailma muodosti ihmisen kokonaismaiseman yhdessä myyttisen maailman kanssa.

Shamaani oli muinaisen yhteisön pappi, tietäjä ja parantaja. Hän hoiti suhteita arkitodellisuuden ja tuonpuoleisen välillä sekä yhteisöltä että suojelushengiltä saamillaan valtuuksilla. Vastauksia yhteisön esittämiin kysymyksiin ja parantavia voimia erilaisiin sairauksiin etsiessään shamaanilla oli koulutuksensa kautta
hankittu taito tehdä sielunmatkoja näkymättömiin maailmoihin transsiin vaipumalla ja irrottamalla ´vapaasielunsa` fyysisestä ruumiista. Tähän käytettiin erilaisia tekniikoita, mm. rummutusta, tanssia, loitsuja, meditaatiota, kasviperäisiä hallusinogeeneja (pohjoisessa kärpässientä). -Shamanismia on harjoitettu kaikkialla maailmassa, ja viitteitä siitä löytyy uskontojen pyhistä kirjoista. Shamanismi tiedontienä edustaa käsittääkseni kuitenkin menneisyyden kulttuurimuotoja eikä se sellaisenaan enää sovellu tietoisuussielun aikakauden ihmisen henkiseksi koulutustieksi. (Poikkeuksiakin varmaan toki on.)

Hiilimäeltä Enäjärven suuntaan, Sammattt (AriPhoto)

+++++++++

Niinkuin jo aiemmin todettiin etsi Uno Harva selityksiä kansanuskomusten kuvitelmataustalle "biologisista tosiasioista ja ihmisen aistitoiminnasta." - Ihmissuku on - väittää Harva aiemmin mainitussa Hesarin kirjoituksessaan - lähtöisin "suuresta henkisestä pimeydestä": muinaisuskon jumalat ja sisällöt tulkitaan nykyisin perustoiltaan useimmiten mielikuvituksen tuotteiksi, jonkinlaisiksi alkeellisen tietoisuuden kuvitelmiksi. Todetaan, että vasta selkeän käsiteajattelun ja empiiristen luonnontieteiden kehittyminen on tehnyt mahdolliseksi havaintojen järkevän tulkinnan ja tekniikan kehittymisen. Ja tottahan toki onkin että vanhat uskomukset tuntuvat sangen usein mielikuvitukselta tai silkan taikauskon kaltaisilta kuvitelmilta. – Kuitenkin voidaan kysyä: miten on mahdollista että nämä (kyseisen tulkinnan mukaan) sinänsä epätodelliset kuvitelmat ovat voineet olla muinoin niin ratkaisevan tärkeitä sekä yksilöiden että yhteisöjen säilymisen kannalta? Heitetäänkö kenties ns. ´lapsi pesuveden mukana` jos leimataan kaikki muinaisuskon sisällöt pohjimmiltaan kuvitelmiin perustuviksi?

Voisiko muinaisuskon taustalta kenties löytyä aikakautemme älylliseen tietoisuuteen verrattuna täysin toisenlaatuinen, luonnonympäristön elämänvoimakentästä vielä suhteellisen eriytymätön  ja nykyihmistä huomattavasti herkemmin, voimallisemmin aistivan ja tuntevan ihmisen ´luontotajunta`? Sellaisia muinaisten esi-isiemme elämyksiä jotka ovat digiajan luonnosta vieraantuneen ja pääntietoisuuteensa ankkuroituneen älytietoisuuden  ulottumattomissa; intensiivisen aistimusvoimaisia tajunnankokemuksia, joihinka useimmilta meistä on portti ainakin toistaiseksi suljettu?

Ajankohtaisia ja autenttisia kuvauksia luonnonhenkien (haltiat, tontut, maahiset jne.) kohtaamisista ja niiden kanssa seurustelusta löytyy meidänkin aikamme kirjallisuudesta. Suomessa näistä kokemuksista on kertonut kirjoissaan avoimesti ja seikkaperäisesti mm. Tapio Kaitaharju (1923-2004), VR:n virkailijana työuransa tehnyt kirjailija ja laajalti tunnettu parantaja. Teoksessaan Maaäidin kirja (Jyväskylä 1980) hän kirjoittaa: "Varhaisimpina aikoina ihminen oli riippuvainen luonnosta ja siksi kosketus luonnonhenkiin oli jokapäiväinen tapahtuma joko aistein havaittavana tai ainakin ajatuksissa. Tiedon kasvun ja elinolosuhteiden muutoksen myötä alkoi etääntyminen." (s. 80) Kaitaharjun mukaan ihmisistä, eläimistä ja luonnosta huolta kantavia luonnonhenkiä on vielä jäljellä erityisesti maaseudulla. Ja vielä on "koko joukko ihmisiä, jotka ovat kosketuksissa näihin eri tehtävissä työskenteleviin ihmisten näkymättömiin auttajiin."

+++++++++
Uno Harvan muinaususkon tiedonjärkäle, alansa suuri klassikko, on näin harrastajankin näkökulmasta kiintoisaa, painavaa ja varsinkin joissakin silkan taikauskon kuvauksissaan hauskaakin luettavaa. Emeritusprofessori Veikko Anttosen uuteen painokseen kirjoittamat jälkisanat toimivat oivallisena johdatuksena teokseen ja kirjoittajan elämäkertaan. - Harvan  asiantunteva teksti on laaja-alaisesti hahmottavaa, ja vertailevissa yksityiskohdissaan hyvinkin pikkutarkkaa, mielikuvia luovaa sanataidetta. Uskontotieteen maineikas pioneeri tuntuu hallitsevan suvereenisti paitsi oman tutkimusaineistonsa niin myös erityisesti Skandinavian ja Siperian mytologiat unohtamatta toki muitakaan alkuperäiskansoja. Suomalaisten muinaisuskon tiedonjyvästen ja värikkäiden tarinoiden ohella kirja tarjoaa oivallisia sytykkeitä alan harrastajan ja ammattitutkijan omillekin pohdiskeluille.


teksti: Ari Harmanen

TAKOJA 4/2018

Paavolan tammi, Lohja (AriPhoto)

Mikael Agricolan epäjumalien luettelo vuodelta 1551

"Epejumalat monet tesse / muinen palveltin cauan ja lesse. Neite cumarsit Hemelaiset / seke Miehet ette Naiset. Tapio Metzest Pydhyxet soi / ja Achti wedhest Caloja toi. Äinemöinen wirdhet tacoi / Rachkoi Cuun mustaxi jacoi. Lieckiö Rohot jwret ja puudh / hallitzi ja sencaltaiset mwdh. Ilmarinen Rauhan ja ilman tei / ja Matkamiehet edheswei. Turisas annoi Woiton Sodhast / Cratti murhen piti Tavarast. Tontu Honen menon hallitzi / quin Piru monda willitzi.  Capeet mös heilde Cuun söit / Calevanpojat Nijttut ja mwdh löit. Waan Carjalaisten Nämet olit / Epejumalat cuin he rucolit.  Rongoteus Ruista annoi / Pellonpecko Ohran casvon soi.Wirancannos Cauran caitzi / mutoin oltin Caurast paitzi. Egres hernet Pawudh Naurit loi / Caalit Linat ja Hamput edestoi. Köndös Huchtat ja Pellot teki / quin heiden Epeuskons näki. Ja quin Kevekylvö kylvettin / silloin ukon Malja jootijn. Sihen haetin ukon wacka / nin joopui Pica ette Acka. Sijtte paljo Häpie sielle techtin / quin seke cwltin ette nechtin. Quin Rauni Ukon Naini härsky / jalosti Ukoi pohjasti pärsky. Se sis annoi Ilman ja Wdhen Tulon / käkri se liseis Carjan casvon. Hiisi Metzeleist soi Woiton / Wedhen Eme wei calat vercon. Nyrckes Oravat annoi Metzast / Hittavanin toi Jenexet Pensast.  Eikö se Cansa wimmattu ole / joca neite wsko ja rucole.  Sihen Piru ja Syndi weti heite / Ette he cumarsit ja wskoit neite. Coolludhen hautijn Rooca wietin / joissa walitin parghutin ja idketin. Menningeiset mös heiden Wffrins sait / coska Lesket hoolit ja nait. Palveltin mös paljo muuta / Kivet Cannot Tädhet ja Cwuta."[3] WIKIPEDIA