SUOMALAINEN MYTOLOGIA

Martti Haavio oli tutkija ja taiteilija

"Kansakunnan sivistyksen juuret ovat muinaisuudessa, ja ne juuret voivat vielä tänäänkin antaa kansakunnan elämälle raikasta mehua, tarvitsemattamme silti halveksia sitä, mikä on juurten yläpuolella, missä ovat oksat, missä lehvät, missä kukka, missä hedelmät." – E. N. Setälä (1933)

Martti Haavio: Suomalainen mytologia, 564 s. Suomalaisen kirjallisuuden seura ja Martti Haavion perikunta. WSOY 2019. 

Akateemikko Martti Haavion hämmästyttävän laajan ja monipuolisen elämäntyön viimeiseksi kirjaksi jäi Suomalainen mytologia (WSOY 1967). Ahkerasti mytologiseen perintöömme liittyvää kirjallisuutta viime aikoina esille tuonut SKS julkaisi tämän merkkiteoksen uusintapainoksena alkuvuodesta 2019. Haavion teos on laaja tutkimus kalevalaisten runojen, loitsujen, rukousten ja myyttien välittämästä muinaisen ihmisen maailmankäsityksestä.

Martti Haaviossa (1899–1973) yhdistyi harvinaislaatuisella tavalla tiedemies ja taiteilija, etevä kansanrunouden ja -perinteiden tutkija ja arvostettu runoilija. Haavion ansiot ja vaikutukset tieteentekijänä suomalaiseen folkloristiikkaan ovat kiistattomat. Kansanrunouden historioitsija Jouko Hautala (1954) luonnehtii Haaviota aikansa huomattavimmaksi suomalaiseksi kansanrunoudentutkijaksi. Haavio tutki muinaisrunoja ja kansanlauluja, loitsuja, magiaa, itkuvirsiä, tapakulttuuria, satuja, legendoja, myyttisiä tarinoita, syntytarinoita, runonlaulajia, kansanuskoa, sananlaskuja ja arvoituksia; käsitteli myös metodiikkaa ja teoreettisia yleiskysymyksiä, julkaisi aineskokoelmia, johti keruutyötä ym. Nuoruudessaan 1920–30-luvuilla Haavio teki useita kansanperinteen keräysmatkoja Viroon, Inkeriin, Karjalaan ja eri puolille Suomea.

Tottijärveläisen maalaispappilan poika väitteli tohtoriksi Helsingin yliopistossa 1929; nimitys kansanrunoustutkimuksen dosentiksi 1932, professoriksi 1949 ja lopulta Suomen Akatemian jäseneksi 1956. Haavion tiedemiesuran merkittävimpiä teoksia olivat 1948–59 julkaistut Piispa Henrik ja Lalli, Viimeiset runonlaulajat, Väinämöinen, Kirjokansi, Laulupuu, Kansanrunojen maailmanselitys ja Suomalainen mytologia. Viimeistä suurteosta voidaan luonnehtia akateemikon uskontotieteellisten tutkimusten tiivistelmäksi.

Haavio hoiti elämänsä aikana monenlaisia tehtäviä opiskeluaikojen Ylioppilaslehden toimittajuudesta alkaen. Hän oli pitkään mukana WSOYn kustannustoiminnan johtoportaassa; SKSn kansanrunousarkiston palveluksessa ensin virkailijana ja sitten johtajana; osallistui useiden tieteellisten seurojen ja järjestöjen toimintaan; oli toimittajana ja toimituskunnan jäsenenä useissa tieteellisissä aikakauslehdissä.

Runokirjoja Haavio julkaisi – Tallinnan Toompean mäellä näkemästään Pyhää Mauritiusta esittävästä vaakunasta löytämällään- nimellä P. Mustapää. Ensimmäiset 20-luvulla julkaistut runokirjat Laulu ihanista silmistä ja Laulu vaakalinnusta runoilija omisti vaimolleen. Hänen myöhemmän vaiheensa kenties merkittävin oli kokoelma Linnustaja (1952). Haavikkoa on luonnehdittu aikansa kotimaisen runouden uudistajaksi; hän toi runoon vapaampaa ja notkeampaa rytmiä. – Runojen lisäksi Haavio kirjoitti myös lastenkirjoja ja oppikirjoja, mm. kaksi aapista. Lastenkirjojen runoja on myös sävelletty, mm. Laulu Nukkumatista on tullut tunnetuksi Tapio Rautavaaran ikivihreänä lastenlauluna Sininen uni.

Karhunpalvonnasta ruttopyhimyksiin

Haavion merkkiteoksen uusintapainos on komea, kovakantinen ja kuvitettu suomalaisen mytologian aarreaitta. Kannessa komeilee tyylitelty myyttisen karhun, muinaissuomalaisten syvästi kunnioittaman ja palvoman metsän kuninkaan pää.

Laajalla karhun palvonnan kuvauksella teos tutkimushistoriasta lyhyesti kertovan johdannon jälkeen alkaakin. Erilaisten riistaeläinten myyttiset kantaemot (-emuut) kuvataan ennen Tapion (metsä) ja Ahdin (vesi) valtakuntien esittelyä. Vähitellen edetään kalevalaisten sankareiden maailmaan tapaus Ilmarisen problematiikan ja Lemminkäisen virren myötä. Kalevalaisen runouden kivijalasta, mahtavasta Sampo-eepoksesta kerrotaan luvussa Maanviljelyn ja kulttuurin synty.

Teoksen toisen osan aluksi kerrotaan laveasti muinaisista noidista ja tietäjistä. Monenlaiset syntyloitsut ovat kuitenkin toisen osan kattavinta antia, mm. pistosnuolten, raudan, tulen, kiven, käärmeen synnyt. Väinämöisen veneenveistosta ja ensimmäisestä verenpidätyksestä kerrotaan myös. Parantaja-neito, ruttopyhimykset ja teräaseen patronus ovat teoksen viimeisten lukujen aiheita.

Viimeiseksi jääneen teoksensa loppusanoissa Haavio toteaa ettei hän voinut – eikä edes yrittänyt – laatia täydellistä suomalaista mytologiaa. Aineiston runsaus ja alan tutkimuksen sen hetkinen tilanne asettivat yhden miehen tutkimusurakalle omat rajoituksensa. Akateemikko luonnehtiikin viimeiseksi jäänyttä suurteostaan "sarjaksi tutkielmia suomalaisen mytologian ja osaksi myös uskonnollisten käytänteiden alalta".

Nykyajan mediakieleen tottuneelle lukijalle Haavion perusteellinen, pienten etymologisten yksityiskohtien kautta laajoihin myyttisiin ynnä historiallisiin, maantieteellisiin ja kosmisiin yhteyksiin avautuva kerronta merkitsee epäilemättä melkoista lukuhaastetta. Kirjan monipuolista sisältöä ei toki kannata yrittääkään nielaista kerralla, ei edes viikossa tai kahdessakaan. Suomalaisen mytologiatutkimuksen klassikon mielikuvitusta – mielen kuvitusta! – elävöittävien mytologisten sisältöjen mietiskely ja sulattelu vaatii lukijalta runsaasti aikaa ja kärsivällisyyttä.

Kääpätoteemi, Lohja

Tapiola

Muinaisen ihmisen metsä oli monenlaisten luonnonhenkien kansoittama; puilla, pensailla, kivillä, kannoilla, lähteillä oli kaikilla omat henkensä ja haltiansa. Metsässä ja metsästä ihminen eli, metsään hän meni ja metsästä hän pyytämänsä saaliin kanssa tuli. Metsässä oli hänen kotinsa, ruoka-aittansa, kansansa, karjansa, pyhät paikkansa, haltiansa. Metsän antimia pyydettiin, ei ryöstetty; tarkoituksenmukaisuus ja harmonia vallitsivat muinaisessa metsäkulttuurissa, otettiin se mitä yhteisö tarvitsi ja elettiin sopusoinnussa luonnon kanssa. "Kaikista jumalallisista olennoista metsän haltijat olivat hänen mielestä armahimmat... Kansa, joka pääasiallisesti metsästyksestä sai elatuksensa, tietysti enimmin tarvitsi siinä piirissä hallitsevien haltijain apua... Salojen ylinnä hallitsijana oli Tapio." (Julius Krohn 1869)

Tapio / Metzest Pydhyxet soi kirjoitti Mikael Agricola hämäläisten jumalasta psalttarin suomennoksen esipuheessa 1551. Mutta eihän Tapio ainoastaan hämäläisten (epä)jumala tietenkään ollut, kyllä metsänjumalaa (tosin eri nimillä) myös muualla Suomessa ja Siperian taigalla kunnioitettiin iät ja ja ajat. Tapio, metsänjumala (Tapiotar, Osatyttö, Metsän Onni, Mielikki, Kuippana, Palvonen, Pajainen) – millä nimellä häntä nyt sitten kutsuttiinkin – oli epäilemättä yksi muinaissuomalaisten tärkeimmistä jumalista. Iso ja ruma otus Tapio toki oli, mahtava kuin korpikuusi, harmaapartainen metsän kuningas ja esimies, suorastaan pelottava olento. – Varhaisemmissa tutkimuksissa on tosin esitetty että Tapio-sanalla olisi alun perin tarkoitettu metsää (Juslenius, Harva ym.). Haavio kuitenkin osoittaa laajojen etymologisten tutkimustensa perusteella vakuuttavasti, että jumalaan viitanneella Tapio-nimellä on tarkoitettu pyyntionnen antajaa, osuuden antajaa. Mahtavaa metsänjumalaa kunnioitettiin hartaasti, ja metsästysonnen toivossa hänelle myös uhrattiin osa saaliista Tapion pöydän tai kannon ääressä. "Mielly metsä, kostu korpi, Taivu ainonen Tapijo. Sille kummulle kuleta, josta saalis saatasiin, Erätoimi tuotasiin."

Mutta Tapiola on toki metsä, saalisonnen, jatkuvan metsästysonnen antajan asunto. Tapiolassa asuu vanhan tiedon mukaan Tapion kansa; "vaimo tarkka, Tapiotar simasuu", rukousloitsujen kuvaamat "Tapio neitukaiset", Tellervo, Luonnotar, Mielikki, Tyylikki, Tainikki, Tyytikko, Tuometar. Haavion mukaan erikoisasemassa on Annikki, Annatar, jolla tarkoitetaan pyhää Annaa. Tapion poikia ovat taas Pinneus ja Nyrckes ´Bartholomeus` sekä Virpus, Vilpus ´Filippus`. Haavio luonnehtii näitä ´Tapion kristityiksi lapsiksi`.
Metsänjumala Tapion uskottiin hallitsevan myös mm. kaikkia metsän puita suojelevia olentoja. Ne olivat naispuolisia. Kalevalassa mainitaan Tapion tytär Tuometar, tuomen suojelija; Hongatar, hongan hallitsija ja salon emäntä. Hänen puolisonsa oli Hongonen, Pohjolassa laajalti palvotun Karhun isä. Hongatar, hyvä emäntä, oli karhun imettäjä. Miss` on otso synnytetty, Mesikämmen käännytetty? Tuoll’ on otso synnytetty, Mesikämmen käännytetty: Luona Kuun, tykönä päivän, Otavaisen olkapäillä. Sielt` on maahan laskettuna Kultaisessa kätkyessä, Vitjoissa hopeisissa. – Suomalaisen karhunsyntymyytin lähimpiä sukulaisia ovat Haavion mukaan obinugrilaiset myytit, mutta ´kantakarhun` tarinoita on kerrottu toki muuallakin.

Muita Tapiolan riista-aitan, metsän kansan tärkeitä otuksia olivat mm. kettu, peura, soopeli, saukko, orava, susi. Ilmojen ja vesien antimia (linnut ja kalat) ei pidä myöskään unohtaa. Veden ylimpinä hallitsijoina on tässä syytä mainita Ahti eli Ahto ja hänen puolisonsa Vellamo. ia Achti/ wedhest Caloia toi (Agricola).

Pyhä olut

Oluen (olut, olu, olvi), tuon ikivanhan viljajuoman valmistuksen jalon taidon tunsivat aikoinaan jo muinaiset egyptiläiset ja babylonialaiset. Hispanialaiset ja gallialaiset keittelivät olutta (cervisia) ajanlaskumme alussa; roomalainen historioitsija Tacitus kirjoittaa teoksessaan Germania ”germaanien viljajuomasta”. Itämerensuomalaisille oluenvalmistuksen taito tuli germaanisilta tai balttilaisilta kansoilta (Haavio). Pyhän oluen merkitys muinaissuomalaisessa kultissa on verrattavissa somaan muinais-Intiassa tai antiikin Kreikan Dionysios kultin viiniin.

Suomalainen myyttiruno oluen synnystä löytyy Lemminkäisen virren alusta ja itsenäisenä runona Paltamosta. Myytissä kerrotaan kuinka Osmotar, ´Oluen seppä` etsii eläinten avulla mahdollisia käyteaineita oluen valmistusta varten. Oravainen tuo kuusesta käpyjä; repolainen palloheinää (sinappia). Kummastakaan ei ole vielä oluen "kohottajaksi". Vasta näädän tuodessa karhun, kontion, oriin vaahtoavaa kuolaa, sylkeä, saadaan oluen käyminen alkuun. Karjun sylki oluen käyteaineena onkin tunnettu paitsi muinaiskandinaavien keskuudessa niin myös laajalti Euraasiassa. Muinainen ihminen sai maskuliinisen ´voimakuolan` avulla oluensa käymään, kuohuamaan! Näätäseni, lintuseni, Kourin kuolaa kokosi, Sen kantoi kavun kätehen, Kapu saattoi kahjahansa, Jo otti olut hapata, Kahja kultainen kohota.

Haavio tuo esiin sanan ´olut` muutamia kiintoisia rinnakkaismerkityksiä. Yksi on mesi, ikivanha kantauralilaiselta ajalta periytyvä kulttuurisana. "Sai oluet valmihiksi, medet miesten juotaviksi." Kalja-sana on arabialaista alkuperää, sen ovat lainanneet suomalaisten ohella mm. turkkilaiset, venäläiset, syrjäänit. Muita synonyymeja ovat metu (intialaislta) ja kahja. Todennäköisesti kahja on muunnos arabian sanasta kahwa (viini). Profeetta Muhammedin kieltäessä kansaltaan viinin nauttimisen alettiin sanaa kahwa käyttämään kahvista.

Olut, kahja, ei ollut vain miesten juoma eikä naiset hyvälle mielelle saanut juoma. Oluenjuonnilla saatiin jumalatkin suopeiksi, ylennettiin mielet arjesta pyhään; kreikkalaisten Dionysios-kulttihan on tunnettu siitä että viinin avulla pyrittiin lähestymään jumalia, henkistä maailmaa. Muinaiskandinaavien olut oli somaan tai viiniin verrattava ihmisen elämäntuntoa kohottava ja yhteisöllisyyttä lujittava pyhä juoma, jota juotiin monenlaisissa vuodenkiertoon tai muuhun liittyvissä juhlissa (Ukon vakat, peijaiset, häät jne.)

Mutta ajat ovat muuttuneet eikä alkoholilla enää ole samaa merkitystä ihmiskunnan kehityksessä kuin muinoin. Rudolf Steinerin mukaan mm. viininjuonnin kultti muinaisessa Kreikassa edesauttoi ihmiskunnan inkarnoitumista maan päälle, mutta nykyisen tietoisuussielun aikakauden ihmisen henkiselle kehitykselle alkoholi merkitsee suurta vaaraa sen modernin minuuden kehitysvaatimuksiin – ihmissielun tietoiseen henkiseen maailmaan liittymiseen, religioon – kohdistaman vahingollisen vastavaikutuksen vuoksi.

Lappalainen noitaistunto, Samuel Rheenin piirros v.1671.

llmarinen

Ilmarinen/ Rauhan ja ilman tei/ ia Matkamiehet edheswei . Agricolan ensimmäisen säkeen ´rauha` ja ´ilma` ovat tuottaneet kääntäjille ja selvittäjille päänvaivaa, virhetulkintojakin. Ilmarisessa on nähty rauhanjumala vastakohtana Turisaalle, sodanjumalalle. Säkeessä mainittu ilma on käsitetty tyyneksi tai hyväksi sääksi. – Ilmarinen on kuitenkin sanana johdettu aina sanasta ilma. Haavio osoittaa, että useimmiten ilma merkitsee Agricolan kielenkäytössä tuulta ja myrskyä. Ilmarinen on siis "tuulien jumala" (Nicolaus Hahn 1703). Säe onkin Haavion mukaan käännettävä "Ilmarinen teki tyvenen ja tuulen". Matkamiehille Ilmarinen oli siis joko suopea tai epäsuopea jumala; hänen vallassaan oli sekä tyven että tyyni, purjehtimisen kannalta tärkeitä molemmat. – Saamelaisten mytologiassa kerrotaan samankaltaisesta ilmojen valtiaasta, ´Tuuliukosta`, Biegga-galles.

Kalevalasta kaikille tuttu seppo Ilmarinen, takoja iänikuinen ei oikein tunnu edellä hahmotettuun tulkintaan mahtuvan. – Vanhalla itämerensuomalaisella sanalla ´ilma` oli myös merkitys ´taivas`. Haavio kysyykin: tarkoitetaanko Ilmarisella pelkästään säiden säätelijää, matkamiesten jumalaa, vai onko hän kenties ollut myös suuri taivaanjumala?

Votjakkien Inmar, persoonallinen taivaanjumala, on usein yhdistetty Ilmariseen. Inmar on jotain korkeaa, ylhäistä; sanat selvästikin myös etymologisesti muistuttavat toisiaan. Onko siis Inmar sama kuin Ilmarinen, muinaissuomalaisten taivaanjumala? Haavio pohdiskelee kysymystä eri kannoilta (mm. Castren, Krohn, Setälä, Harva). Hän päätyy näkemykseen, että Ilmarinen ja Inmar tarkoittavat samaa taivaanjumalaa. E. N. Setälä kirjoitti jo v. 1900: "Inmar on siis mytologinen nimi, jolla on sekä muodoltaan että sisällöltään täydellinen vastine suomen kielessä, nimi, joka näyttää palautuvan etäisempiin aikoihin kuin mikään muu suomalainen mytologinen nimi. On selvää, että tällainen vastaavuus on äärimmäisen tärkeä suomensukuisten kansojen uskonnon historialle. Se todistaa, että ´ilman jumala (gott der luft)`, jonka nimi on säilynyt niin kauas toisistaan etääntyneissä kielissä, jo ikivanhoina aikoina pidettiin mahtavana jumaluutena."

Haavio huomauttaa että suomalais-permiläisestä yhteisajasta on aikaa jo yli 4000 vuotta, mahdollisesti enemmänkin. On siis hyvinkin mahdollista että vuosisatojen kuluessa Ilmariselle on kansan suussa vähitellen annettu hieman vähäpätöisempi myyttinen rooli Ukkosenjumalan noustessa maanviljelyskulttuurin ja kristinuskon nousun myötä hänen sijalleen. Vastaavaa jumalien alenemista ja ylenemistä on tapahtunut muuallakin, Haavio huomauttaa ja nostaa esimerkikisi Intian jumalat.

Myöhäisperinteessä Ilmarista ei enää palvota, hän näyttäytyy ainoastaan myyteissä. Ehkä Ilmarisen iänikuisen takojan rooli alkoi konkretisoitua rautakauden vähitellen alkaessa 500-luvulla eKr.? Joka tapauksessa Haavion mukaan kertomarunoissa ja syntyloitsuissa esiintyvä Ilmarinen on alkuperältään sama vanha jumala-Ilmarinen, vaikka onkin saanut kulttuuriheeroksen piirteitä. Seppo Ilmarinen on vanhoissa kalevalaisissa runoissa suuri sankari, neitseestä syntynyt jumalallinen seppä, antiikin kreikkalaisten Hefaistoksen kaltainen demiurgi. Ei olis seppää tarkempaa, Kuin on seppo Ilmarinen; se on taivoista takonut, kantta ilman kalkutellut, Ei tunnu vasaran jälki eikä pihtien pitimet.
Seppo Ilmarisella on myös iso rooli kalevalaisessa Sampo-eepoksessa. Hän takoi ihmeellisen Sampon ja oli mukana myös ryöstämässä Sampoa.

Uhrijuhla Venehjärvellä Vienan Karjalassa( I.K.Inha)

Iso tammi

Muinaisrunoutemme koostuu suureksi osaksi erilaisista ikivanhoista loitsuista. Niillä oli käyttöä monenlaisissa tilanteissa, esim. voiteita valmistettaessa, verta pidätettäessä, kipua parannettaessa. Lönnrot nimitti muinaisia loitsuja yhteisnimellä sanoiksi. (Hän oli itsekin paitsi lääkäri ja runonlaulaja niin – nuoruudessaan – myös muinaisen lääkitsemistaidon (´yötiedon`) tutkija.) – Jouko Hautala ryhmittelee (1960) loitsut seuraavasti: 1) rukousloitsut, 2) kertovat loitsut, 3) syntyloitsut, 4) manausloitsut ynnä varautumissanat.

Syntyloitsu on useimmiten osa laajempaa kokonaisuutta, jonka muita osia voivat olla esim. varaussanat, rukous ja manaus. Vahingollisia voimia ja sairauksia yritettiin saada hallintaan selvittämällä niiden myyttinen synty, syntysanat (origenem). Kirjassa kuvataan mm. raudan, tulen, kiven, käärmeen, karhun, suden, yhdeksän taudin synty. Tiedän synckö syndymäsi, Poika kalcki kasvannosi, Mixikä teit pahoja, Kuxika tihua työtä? Kyllä tiedän, kusta tulit, Kusta synnyit ja sikeisit. (H.G. Porthan 1778).

Ison tammen runo kuuluu kansanrunoutemme vanhimpiin. Ojenteli oksiansa, Levitteli lehtiänsä, Esti pilvet juoksemasta, Hattarat harittamasta, Peitti päivän paistamasta, Kuuhuen kumottamasta. Virttä on laulettu itsenäisenä kokonaisuutena mutta myös johdantona Pistoksen synty -loitsuun. Sairauksia aiheuttaneet pistokset ja sairaudet yleensäkin aiheutuivat myytin mukaan lastuista joita sinkoutui mereen mahtipuuta muinoin kaadettaessa. Taru Isosta tammesta ja sen kaadosta on laajalti tunnettu eri puolilla maailmaa. Haavio esittelee laveasti Ison tammen myytin vastineita aina Mongoliasta, Japanista, Intiasta ja kaakkois-Aasiasta saakka. – Miten on mahdollista, että Ison tammen virsi ja takaintialaiset myytit ovat peruspiirteiltään niin samanlaisia, kysyykin Haavio ihmetellen.

Suureksi kasvaneen vähäpätöisen ´pienen mustan miehen` kaadettua mahtavan tammen alkoivat tähdet taas tuikkimaan, päivä paistamaan, Kuu kumottamaan. Maanviljely ja inhimillisen kulttuurin kehitys pääsi vauhtiin. – Mutta tammen lastujen sinkouduttua selvälle meren selällen, ulapallen aukealle syntyivät myös ´pahat asehet` lastujen päätyessä ´niemeen nimettömään`, josta Hiien piika pikkarainen lastut löysi ja saattoi ´kavon käsihin`. – "Tulis tuosta Hiitten nuolta", tuumasi paha noita ja valmisti tammen lastuista pistosnuolet. Ihmiskunnan sairauksien synty palautuu näin myytin mukaan Ison tammen kaatoa seuranneisiin kohtalokkaisiin tapahtumiin. Ison tammen runossa kuvataan siis pistosnuolien synty mereen kaadetun ison tammen lastuista. Haavion kuvaus kuitenkin eroaa Kalevalasta eräässä mielestäni tärkeässä kohdassa. Niin kuin kaikki varmaan tietävätkin, kerrotaan Kalevalan Iso tammi -runossa paitsi pistosnuolien synnystä niin myös onnesta: Kenpä siitä oksan otti, Se otti ikuisen onnen, Kenpä siitä latvan taittoi, Se taittoi ikuisen taian, Kenpä lehvän leikkaeli, Se leikkoi ikuisen lemmen. – Kalevalan mukaan Ison tammen kaaduttua syntyi siis pahan (pistosnuolet, sairaudet) ohella myös jotain täsmälleen päinvastaista, hyvää (lempi, ikuinen onni). Tiedossani ei ole miksi Haavio ei edes mainitse tästä vaan pitäytyy ainoastaan pistosnuoliin kertoessaan Ison tammen mereen kaatamisesta.

Tieteellisen ilmaisun taiteilija

Haavion Suomalainen mytologia sai ilmestyttyään osakseen myönteisten arvioiden ohella kovaakin arvostelua. Akateemikon teosta kritisoitiin mm. ´rakenteellisesta epätasaisuudesta` ja ´metodisista epäkohdista` (Matti Hako US 24.12.1967). Kriitikoiden mielestä teos perustuu liiaksi etymologiaan, sanojen sukulaisuuden ja alkuperän tutkimukseen. Sanottiin, että kyse on ´epäeksaktista perinnetiedon metodista` ja sattumanvaraisesta ´abrakadabrasta`. Haaviota syytettiin myös omien metodiensa lähtökohtien ja päämäärien liian suppeasta kuvauksesta. – Alan harrastajaa suurteoksen mahdolliset puutteet eivät juuri haittaa. Konkreettisia kuvauksia muinaisten esi-isiemme elämästä, arjesta ja juhlasta olisin kuitenkin odottanut ehkä hieman enemmän.
Suomalaisen mytologian aarreaitan kiistattomat ansiot toki tunnistettiin ja myönnettiin kritiikin ohessa. Haaviota luonnehdittiin mm. tienraivaajaksi, joka on avannut ajatukselle uusia uria ja hedelmöittänyt folkloristista tutkimusta ja keskustelua. Haavion teoksen katsottiin kattavan valtaosan suomalaisen mytologian tutkimusalueesta; aineisto on runsas, näkemyksellinen, ja tyyli tehokas. – FT Ulla Piela kirjoittaa teoksen jälkisanoissa: "Suomalainen mytologia on – – huikea ja kokonaisvaltainen myyttien tarkastelu, jonka kulttuuriset assosiaatiot ja tiedon määrä häikäisevät nykylukijaa ja jota yksikään myyttien tutkija ei voi ohittaa. Tällaista tutkimusta ei enää kukaan kirjoita."

Akateemikko Matti Kuusi onkin luonnehtinut ystäväänsä Martti Haaviota ´tieteellisen ilmaisun taiteilijaksi`.


ARI HARMANEN     TAKOJA 2/2019