KARJALAN JUMALAT

"Jokainen jumala kuljettaa aina myyttiä mukanaan."

Martti Haavio:  KARJALAN JUMALAT Uskontotieteellinen tutkimus, 356s.  Martti Haavion perikunta ja SKS.  WSOY 2020.   

Kansallinen kirjasampomme SKS julkaisi alkuvuodesta uusintapainoksen Martti Haavion uskontotieteellisestä tutkimuksesta Karjalan jumalat (1. painos 1959).  Haavion teos avaa laajan näkökulman muinaisten karjalaisten myyttiseen maailmankuvaan ja ajattelutapaan. Kirjan runkona on Mikael Agricolan jumalainluettelossa (1551) - "epeijumalat monet tesse joita muinen palueltin caucan ja lesse" - mainitut  Karjalan jumalat: Rongoteus, Pellon pecko, Wirancannos, Egres, Köndös, Rauni, Wkoi, Käkri, Nyrckes, Hittaunin. Luettelossa myös mainitut Hijsi ja Wedhen Eme jäävät käsittelemättä sillä ne eivät ole Haavion mielestä erisnimellisiä "jumalia" niinkuin muut vaan eräänlaisia luonnon haltia-spesialisteja.  Teoksen viimeisessä luvussa pohdiskellaan Karjalan jumalien syntyä, laatua ja merkitystä sosiaalisissa yhteyksissä. Uuden laitoksen jälkisanat on kirjoittanut FT Ulla Piela.

Johdannossa  Haavio kertoo kuinka "sykähdyttävän tunteen koin löytäessäni ensimmäistä kertaa esim. Pyh`Äkräs-riittien kuvailijoita ja Kekrivirren laulajia. Länsi-Inkerissä tutustuin Ukon vakkaryhmien järjestämien olutpitojen ja Ukkovirren muistajiin - elämys sille joka oli lukenut Mikael Agricolan säkeitä ´silloin vkon Malia iootijn, Sihen haetin vkon wacka.` " Runollisesti Haavio toteaakin tavanneensa Karjalan jumalia elävinä ympäristössään. -Haavion tutkimusaineisto on hänelle tyypillisesti laaja ja monipuolinen.  Hän hyödyntää alan klassisia kirjallisia lähteitä, mm. Castrenin, Lencqvistin ja Gananderin teoksia, vanhoja arkistoja ja lukuisilta omilta kansanperinteen keruumatkoiltaan saamiaan tietoja ja kokemuksia. Merkittävin lähde on hänen kertomansa mukaan kuitenkin SKSn kansanrunousarkistossa säilytetyt runonkerääjien muistiinpanot kahdelta viime vuosisadalta. - Agricolalta muinoin saadut tiedonannot ovat Haavion mukaan luotettavia:  Karjalan jumalat todella ovat karjalaisia.  (Toisin sanoen kyseiset alunperin muualta kotoisin olevat  pyhimysjumalat olivat vuosisatojen saatossa karjalaistuneet.)  "Tutkija voi, Mikael Agricolan jumalainletteloa seuraten, tavoittaa Karjalasta joukon erillisiä puhtaita pienoisuskontoja, häntä ei häiritse järjestetty olympos, jonka seesteisyys olisi kuitenkin vain silmänlumetta." (s.7) 

Haavio varoittaa alkusanoissaan lukijaa käyttävänsä sanaa ´jumala`toisella tavalla kuin yleensä on totuttu.  Haaviolle on jumala tässä yhteydessä vain eräänlainen myyttitutkimuksen tekninen työkalu, terminus technicus. Perinteinen antiikin tai kristinuskon jumala-käsite on hänestä liian kapea-alainen uskontotieteelle.  Lähes mitä tahansa myyttistä, aktiivista tai passiivista olentoa tai esinettä voidaan luonnehtia abstraktissa merkityksessä jumalaksi.  "Jumala-käsite on ymmärrettävissä lähinnä vain myytti-käsitteen yhteydessä.(...)Jokainen jumala kuljettaa aina myyttiä mukanaan." (s.5)  - Tästä näkökulmasta tarkasteltuna kristinuskokin on uskontotieteessä vain yksi suuri myytti muiden joukossa; ja siihen sisältyvien osamyyttien redaktioita, toisintoja on helposti löydettävissä muistakin uskomusjärjestelmistä. Myyttien yksilöllinen luonne, totuudellisuus ja olemuksellisuus sinänsä onkin sitten kokonaan toinen juttu; ja juuri niitähän myös  uskontotiede tutkii.

Karjalan jumalperinteen iän tai historiallisten yhteyksien sijaan Haaviota kiinnostavat ensisijaisesti jumalmyytit sinänsä ja niiden ilmeneminen sosiaalisissa käytännöissä, riiteissä. Haavio ottaa kantaa myytti- ja riittikäsitteisiin, pohtii myytin ja riitin perimmäistä tarkoitusta; tutkii myytin ja riitin käsitteiden eroa ja merkityksiä ynnä niiden keskinäistä suhdetta lukuisin käytännön esimerkein.  Riitteihin liittyvät tavat, tehtävät ja yhteisölliset merkitykset ovat hänen fenomenologisen tutkimuksensa ytimessä.  Karjalan jumalien nimien alkuperän selvittäminen on myös tutkimuksen eräänä tavoitteena. 

Mutta mistä nämä Karjalan jumalat sitten oikeastaan olivat kotoisin, mitä heidän oudot nimensä tarkoittivat? Karjalaisiahan ne eivät alunperin olleet, sen voi päätellä jo nimistäkin.  Haavio on Kaarle Krohnin kanssa samaa mieltä siitä että suuri osa Agricolan mainitsemista Karjalan jumalista on alkuperältään roomalaiskatolisen kirkon legendojen pyhimyksiä. Haavion mukaan karjalaiset tutustuivat Keski-Euroopan uusiin uskonnollisiin virtauksiin - Hampurin ja Bremenin katoliseen pyhimyskulttiin -  läntistä kautta friisiläiskaupan ja Ruotsin Birkan harjoittaman idänkaupan välityksellä jo 800/900 luvuilla, huomattavasti ennen miekallakäännyttäjien (ristiretkien) aikaa.  Roomalaiskatolisen kirkon valtapiiri ulotti siten vaikutuksensa vähitellen pohjoisen Karjalan saloille asti. - Pyhimykset merkkipäivineen, myytteineen ja riitteineen tulivat vähitellen aikaisempien "pakanallisten jumalien" tilalle juhla-aikojen ja perinteisen tapakulttuurin säilyessä ennallaan. "Täten kirkko oli sellaistenkin riittien levittäjä jotka olivat alkuperältään pakanallisia. Pitää paikkansa paradoksi:  keskiajan kirkko oli länsimaissa merkittävin pakanuuden levittäjä."  (Mielenkiintoinen, kenties hieman epäilyksiäkin herättävä argumentti ...)  Tuon alkuaan kristillisen, mutta sittemmin pakanoituneen tradition tulkitseminen ja sen lähtökohtien osoittaminen on Haavion tutkimuksen eräänä keskeisenä tavoitteena.

AKTUALISOIDUT JUMALAT

Jokainen Karjalan jumala aktualisoitiin, tehtiin ajankohtaiseksi vuodenkierron jonakin tiettynä päivänä.  Roomalaiskatolisen kirkon palvotut pyhimykset ovat siis saaneet karjalaisten kalenteriin kukin oman nimikkopäivänsä, kuoleman/hengellisen syntymänsä muistopäivän.  Tämä on Haavion mielestä hänen tutkimuksensa tärkein havainto; epäilemättä teoksen eräänlainen selkäranka se tutkimuksen kokonaisuutta ajatellen onkin.

Pakanalliselta muinaisajalta periytyvänä vuodenkierron juhlapäivänä aktualisoitiin päivän jumalan myytti (alunperin roomalaiskatolinen, ajan saatossa vähitellen karjalaistunut ´barbaarikristillinen` pyhimyslegenda) ja siihen liittyvä riitti rituaaleineen.  Eräiden, tarkoin valikoitujen pyhimysten muistopäiviä vietettiin  vuodenkierron perinteisinä  juhla-aikoina, päivänseisausten ja päiväntasausten aikaan. Karjanhoidon, maanviljelyn, metsästyksen sesonkien alku ja loppuaikoina oli omat jumalansa,  merkkipäivänsä.  Puhuttiin mm. Pyhän Filippuksen ja Jakobuksen päivästä (1.5), Urbanuksen kylvöpäivästä (25.5), Pyhän Ristin nauriinnoston päivästä (14.9) jne. - Taiteaikojen juhlat pääosin säilyttivät vanhan luonteensa ja kaavansa.  Kirkko ei ryhtynyt Karjalassa hävittämään vanhoja kulttuuriperinteitä  vaan suoritti eräänlaisen solutuksen tuomalla juhliin uusia hengellisiä sisältöjä pyhimyslegendojen myötä. Ehkä idän ortodoksisen kirkon lähetyssaarnaajat eivät myöskään olleet niin innokkaita ´miekalla käännyttäjiä` kuin kolleegansa läntisemmässä Suomessa.   Jo esihistoriallisella ajalla alkanut kalevalainen myyttiperinne runoineen ja riitteineen sai jatkua Karjalan mailla aina 1800-luvulle saakka.

Vuodenkierron juhlapäivän ja siihen liittyvän jumalmyytin  aktualisoi yksilö tai ryhmä.  Haavio luonnehtii katolisia pyhimyslegendoja kristillisiksi myyteiksi, joista tuli ajan kuluessa juhlapäivien hengellinen perusta.  Karjalainen metsämies saattoi riistalle lähtiessään rukoilla avukseen Nyrckesiä (Pyhä Bartholomeus, 24.8) tai Hittavania (Pyhä Vitus, 15.6).  Karjanhoidon ja maanviljelyn jumalia lähestyivät ryhmät; perhe, viljelijyhteisö tai teurastajat.  Ryhmillä oli omat riittinsä, joita normit säätelivät. Esim. Köndös-Urbanoksen päivänä, kevätkylvön juhlassa, juotiin ohraista olutta niin että "juopui piica että acka". (Pyhä Urbanus oli Haavion mukaan ´kristillistetty` Dionysos, muinaisten kreikkalaisten viininjumala.) 

Muistopäivänä kyseisen päivän pyhimys aktualisoitui jumalan veroiseksi. Hartain rukouksin ja riitein käännyttiin erityisesti merkkipäivänä kyseisen päivän myyttisen jumalan puoleen apua ja menestystä elinkeinon harjoittamiseen ja elämään yleensäkin pyytäen.

KEKRI

Haavio aloittaa teoksensa kekrimyytin ja -riitin perinpohjaisella kuvauksella.  - Jumalainluettelossaan Agricola mainitsi Käkrin karjan kasvua edistävänä jumalana:  käkri/se liseis Carian cassuon. Käytännössä kekri on ollut  syyskauden suuri agraarinen juhla paitsi Karjalassa niin myös muualla Suomessa ja eri puolilla Eurooppaa. Perinnetietoa kekristä  pitoineen ja perinteineen on saatavilla runsaasti. 

Karjalassa, ´maassa jossa on karjaa`, vietetään kekriä laidunnuskauden päättyessä 1.11. . Juhlan päätarkoituksena on karjanhoidon menestyksen edistäminen.  Varsinais-Suomessa ja Hämeessä on vietetty lokakuussa  satokauden kekriä maanviljelysvuoden päättyessä.   Karjatalouden kekri edustaa perinteenä epäilemättä vanhempaa kulttuurikerrostumaa.

Karjalan kekri on merkinnyt myös vuodenvaihdetta, vanhan päättymistä ja uuden alkamista. Kekrinä vietettyä Pyhäinmiesten päivää, katolisen kirkon omnium sanctorum, nimitettiin Kannaksen Karjalassa juhlaksi, löppöönpyhäksi tai keuriksi.  Kalenterivuoden jaoittelu alkoi kekristä: "Keyristä kolmetoista Ristin päivään, Ristin päivästä kolmetoista Ollin päivään, Ollista kolmetoista Mikkelin päivään ja Mikkelistä kolmetoista keyrin päivään."   - Haavio päättelee myös että mm. anglosaksien ja kelttien uusivuosi oli karjanhoitovuoden vuodenvaihde, kekri.

Kekrinä syötiin ja juotiin hyvin, tehtiin taikoja ja tarkkailtiin enteitä tulevaisuuden varalle. Marraskuu oli  aikaa jolloinka yössä liikkuvat martaat, vainajien henget tulivat lähelle ihmisiä. Kerrotaan, että suvun vainajat saapuivat tuonpuoleisista asunnoistaan; tuonelaisia kohdeltiin kaikin tavoin ystävällisesti ja vieraanvaraisesti, tarinoissa heitä ruokittiin ja jopa saunotettiin. (!) 

Kekriksi teurastettiin kekripässi (jäärä) tai kekrilammas (vuona), sonni (härkä) tai sika, paikallisen perinteen normin mukaisesti.  Sonnin tai sian peijaisiin liittyi aina myös myyttivirsi, Ison sonnin virsi tai Ison sian virsi. (Ison Härän runo löytyy myös Kalevalasta.)  Nämä virret lukuisine toisintoineen ovat Haavion mukaan erikoisasemassa Karjalan uskontoja käsiteltäessä, "niiden merkitystä ja arvoa ei voi kylliksi tähdentää" (s.41). Haavio  analysoi näitä runoja huolellisesti ja kertoo useita redaktioita, värikkäitä toisintoja eri aikakausilta. "Kasvoi härkä Hännäsissä, sinisorkka Suomen maalla, keltakapia Karjalassa. Ei ollt suuri eikä pieni, oli kuin oikea vasikka tahikka lehmä lähtemäinen. Sata sylttä ol sarvet pitkät, tuhat syltä turpa paksu.  Kuukauen orava juoksi härän häntäluuta myöten, viikkauen jänis vikelsi härän selkäpiitä myöten, päivän lensi pääskylintu hällön sarvien väliä." (Keski-Inkeri 1847)

Etsiessään vastineita karjalaisille kekrivirsille Haavion muinaistutkimus singahtaa eri puolille maailmaa, muinaisaikojen Intiaan, Kiinaan, Japaniin, Kreikkaan, Babyloniaan, Etelä-Amerikkaan. Tutkijan joskus runollisenkin lennokkaat  etymologiset pohdiskelut ynnä ajatuksen yllättävät sinkoilut eri puolille maailmaa sekä paikassa että ajassa ovat teokselle muutoinkin tunnusomaisia. Lähimmän vastineen kekrivirsille  hän löytää yllättäen muinaispersialaisesta Mithrasmyytistä. Mithraismi oli alunperin etuaasialainen uskonto, joka myöhemmässä vaiheessa sai laajaa kannatusta myös Rooman valtakunnan pohjoisissa rajamaakunnissa.  "Ison sonnin virsi on erään Karjalan uskonnon peruskirja, charta, niinkuin Mithras myytti on mithraismin peruskirja. Se on typistynyt variaatio mithraismin peruskirjasta." Haavion mukaan persialainen Mithras myytti ja siihen liittyvä teurastusriitti ovat tulleet tunnetuiksi karjalaisille jo ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina ja on ollut vaikuttamassa Ison sonnin virren syntyyn.  

KIITOSTA JA KRITIIKKIÄ  

Haavion tutkimus suuntautui löytöretken tapaan uskontotieteen aiemmin lähes kokonaan kartoittamattomalle alueelle ja loi kysymyksen asetteluineen pohjaa alan tulevalle tutkimukselle.  ´Tieteellisen ilmaisun taiteilijan`  työlleen alun alkaen asettamia päämääriä ei voida luonnehtia vaatimattomiksi eikä helposti saavutettaviksi; niinpä sinänsä asiantuntevan, värikkään ja perusteellisen tutkimustyön tulokset herättivät ihailun ja kiitoksen ohella kovaakin kritiikkiä.

Karjalan heimohan  on ollut (toisin kuin hämäläiset ja varsinaissuomalaiseti) jo varhaisista ajoista  saakka kiinteässä taloudellisessa ja kulttuurisessa yhteydessä Novgorodin, myöhemmin myös Venäjän kanssa; karjalaiset omaksuivat kristinuskon alunperin etupäässä itäistä tietä, ortodoksisen kirkon välityksellä. Joensuun yliopiston historian professori  Heikki Kirkinen pitääkin todennäköisenä että - lukuisten muiden kristillisten vaikutteiden ohella -ainakin osa Karjalan myyttisistä jumalista olisi kulkeutunut Laatokan rantamille myös itäistä ja eteläistä kautta eikä pelkästään läntistä tietä niinkuin Haavio ehkä liian yksipuolisesti tuntuisi olettavan. "Pyhimyskultti kukoisti yhtä hyvin Novgorodin alueella kuin Saksassa, ja karjalaisten kirkolliset yhteydet Novgorodiin pakottavat historiantutkijan etsimään pyhimyskultin vaikutusta Karjalassa ensisijaisesti idän suunnalta." (Heikki Kirkinen: Karjala idän kulttuuripiirissä, s. 57. Kirjayhtymä 1963). Kirkisen mukaan Haavio ei ottanut riittävästi huomioon karjalaisten konkreettisia yhteyksiä idän suuntaan. "Vaikka Haavion tutkimus avaa arvokkaita näköaloja yleiseurooppalaiseen kansanperinteen pääomaan, sen kaikkia tuloksia ei voida pitää Karjalan historialliseen taustaan luontevasti sopivina." (mt, s.57)

Haavion aikoinaan uutta uraa uurtanut - tosin lisätutkimuksenkin varaa jättänyt -  työ on ymmärtääkseni kuitenkin kestänyt hyvin sekä ajan että kritiikin tyrskyt.  Karjalan jumalat  tarjoaa alan harrastajallekin kiehtovan kiintoisan näköalan karjalaiseen muinaiskulttuuriin.  - Tulevaisuuden ennustaminen on tunnetusti hyvin vaikeaa. Yhden ennustuksen rohkenen tähän loppuun  kuitenkin kirjata (tri Rudolf Steinerin Suomea ja Kalevalaa koskevia näkemyksiä vapaasti mukaillen): suomalaisten, erityisesti Karjalan yli tuhatvuotinen hengellinen kulttuuri tulee Kristusvirikkeen vahvistumisen mahdollistaman uudistumisen ja kehityksen myötä nousemaan tulevina aikoina - viimeistään meidän aikaamme seuraavalla slaavilaisella kulttuurikaudella - uuteen ennennäkemättömään loistoon ja kukoistukseen.

teksti ja kuvat: Ari Harmanen (kuvat Kolilta elokuu 2020, lukuunottamatta ekaa mv kuvaa joka on  I.K.Inhan Uhripässin kuljetus Venehjärvellä. )

TAKOJA 4/2020

ELÄMÄNPUU

   "Miss on tulta tuuiteltu,
    vaaputettu valkeata?
    Tuolla taivahan navalla,
    kuulun vuoren kukkulalla."
           (suomalainen tulensynty runo)
                                                                                   

Uno Harva: ELÄMÄNPUU uskontotieteellisiä tutkielmia.  Uno Harvan perikunta ja SKS, Riika 2019.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on julkaissut viime vuosina ahkerasti mytologiatutkimuksen merkkiteoksia uusintapainoksina. Uno Harvan  v.1920 (silloin vielä nimellä Holmberg) ilmestynyt Elämänpuu jatkaa kansallisen kirjasampomme hienoa uusintasarjaa. Aikoinaan uraa uurtaneessa teoksessa kuvattiin muinaisen elämänpuu myytin aiemmin tuntemattomia historiallisia juuria ja ulottuvuuksia uuden tutkimusmetodin avulla.  Kirja on kotimaisen myyttitutkimuksen klassikko.

Seitsemän pienoistutkielmaa menneiden aikojen myyttisistä maailmankuvista sisältänyt teos on jatkoa saman kirjoittajan Jumalauskon alkuperä -teokselle (1916). Elämänpuu julkaistiin alunperin Otavan kustantamana, joskin tutkijan piti itsekin osallistua teoksensa kustannuksiin omasta kukkarostaan sillä painatus oli kallista ja odotettavissa ollut menekki vähäinen. SKS:n uusi painos, kovakantinen tyylikkäästi toteutettu ja kuvitettu 157 sivuinen tiivis tutkimuskokoelma sisältää myös perusteellisen lähdeluettelon ja uskontotieteen emeritusprofessori Veikko Anttosen jälkisanat. 

Uno Harvan opettaja ja kollega, professori Kaarle Krohn ei kannattanut teoksen julkaisemista. (Krohn tunnettiin kristinuskon puolustajana ja hänen mielestään keskiajan kristilliset legendat olivat elämänpuun myyttien perusta.)  Lahjakkuutensa ja pätevyytensä jo monissa aiemmissa tutkimustöissään osoittanut Harva  oli kuitenkin tyytyväinen tutkimuksensa tuloksiin. Hän oli vaimonsa kertoman mukaan  vakuuttunut uuden teoksensa sisältämien  myyttitutkielmien käänteentekevyydestä oman aikansa uskontotieteessä. "Uno itse sanoo että sen kirjan esilletuoma keksintö hänen alallaan on suurin ja ihmeellisin, jonka hän koskaan voi tehdä ja että sen koko juoni on niin kauvaskantava ja uusi uskontotutkimuksen alalla." Elämänpuun pienoistutkielmien myötä Harva tuli luoneeksi uuden uskontotieteellisen tutkimussuunnan, joka nimettiin myöhemmin 1930-luvulla uskontofenomenologiaksi. Uuden tutkimussuunnan perusta oli eri aikakausien uskontojen ja kulttuurien analyyttisessa vertailussa ja siihen perustuvissa päättelyissä. Teoksen saksankielisen laitoksen julkaisemisen jälkeen Harvan teoksesta tuli esikuva monille alan myöhemmille tutkijoille.

Anttosen mukaan "Harvan tavoitteena oli esittää tiivistetysti myytteihin kodifioidut "uskomukset ja unelmat", joihin ihmiskunta on säilönyt kuvansa maailmankaikkeudesta ennen tiedon maailmassa tapahtunutta kopernikaanista vallankumousta. Harvan tarkastelussa myös kristillisten kirkkojen kosmologia tukeutui muinaisajan myyttiseen maailmankuvaan. (...) Samalla se on Harvan kokonaisselitys ihmiskunnan kosmologisesta mielikuvituksesta ja teoria myyttipohjasta, jolle maailman uskontoperinteiden peruskuvasto on rakentunut vuosituhansien saatossa." 

Uno Harvan alan klassikon tutkimuskuvausten myötä lukijalle avautuu vanhojen ja vieläkin vanhempien - siis muinaisten - Elämänpuu myyttien kiehtova maailma. Teoksen aiheina ovat Maailmanpatsas, Baabelin torni, Elämänpuu, Paratiisin virrat, Äitijumalatar, Elämänlanka ja Kohtalo.   Kaikki tutkimuskohteet kutoutuvat tavalla taikka toisella yhteisen teeman, "ihmiskunnan ihmeellisimmän satuluomuksen"  eli elämänpuun myytin ympärille.

Egyptiläinen piirros, jossa vainaja elämänveden lähteen ja sen partaalla kasvavan puun ääressä.

PUIDEN KUNINGAS

Harvan tarkastelujen lähtökohtana on muinaisen ihmisen kokemus maan ja taivaan, ihmisten ja jumalten maailman yhdistävästä - aina korkealle Pohjantähteen saakka ulottuvasta - valtavasta maailmanpatsaasta (maailmanvuori, maailmanpilari, maailmanpuu).  Tämä mahtava taivaankantta kannatteleva patsas, vuori tai puu on monissa mytologioissa kuviteltu maakehän keskipisteeseen. Altailainen taru kertoo mm. kuinka maan navalla, "kaiken keskipisteessä kohoaa maan puista korkein, hopeakuusi jättiläinen, jonka latva ylettyy ylijumalan Bai-Ylgönin asunnoille". - Kosminen puu, elämänpuu, eroaa maailmanpatsaasta tai -vuoresta kuitenkin siinä että se on oksallinen, elävä puu; se on tuore ja mehevä ja sen hedelmistä nauttiminen antaa kuolevaiselle ikuisen elämän. Monet Itä-Euroopan kansat runoilivat metsän keskellä kummulla kasvavasta jättiläiskoivusta, jonka juuret kiertävät maan yli ja oksat piirittävät taivaan. Myös Minusinskin tataarit runoilivat ihmeellisestä koivusta: 

"Kahdentoista taivaan puhki 
kasvaa vuoren kukkulalla
koivu ilman auterissa.
Kultaiset on koivun lehdet,
kultainen on koivun kuori,
maassa juurella sen allas
täynnä elämän on vettä,
altahassa kultakuppi...."

Skandinavien Edda runoudessa kerrotaan "kaikista puista suurimmasta ja parhaimmasta", Yggdrasil -saarnesta, jonka "oksat verhoavat koko maailman ja kohoavat taivaan yli, jonka runko on valkoisen nesteen peittämä" ja "joka horjuu vasta maailman lopulla".  Ikuisesti viheriöitsevän puun alla on ihmeellinen lähde Urdarbrunn, jonka ääressä puun juuriston alla asuu kolme synnyn- ja kohtalonsäätäjärtä, Nornaa.  Edda kuvailee myös kotkan elämänpuun latvaan ja Nidhugg-käärmeen sen juurien alle.  Nämä ovat Harvan mukaan kiinteästi myös aasialaisen elämänpuumytologian piirteitä: "(...) näemme usein nämä kaksi olentoa, joista käärme on varmaankin maan syvyydessä piilevien voimien edustaja ja kotka taivaan korkeimman vallan vertauskuva."

EFESOLAINEN ARTEMIS

Paratiisi on sijainnut maailman keskuksen ympärillä ja elämänpuu paratiisin keskellä. Puu on taruissa sijoitettu elämänvettä, hunajaa tai maitoa pulppuilevan lähteen, järven tai meren partaalle.  Elämänpuun juurella tai  lähteen äärellä on ollut hallitsevana hahmona jumalanäiti, äitijumalatar (sumerien Ninharsag, Babylonian Istar, syyrialaisten Astarte, persialaisten Anahita, fryygialaisten Kybele, kreikkalaisten Artemis, roomalaisten Diana). Palvottu äitijumalatar on on ollut mahtava jumalatar; kaiken synnyttäjä, elättäjä ja kohtalon määrääjä. - Harva luonnehtii tämän salaperäisen äitihahmon alkuperän selvittämistä yhdeksi uskontotieteen vaikeimmista tehtävistä. Tutkimustyönsä tuloksena hän päätyy näkemykseen että "itämaisten kansojen suuri äiti alkuaan on ollut kosmologisesti kuviteltu maakehä, jonka napa on kaiken elämän lähde ja kaikkien synnyttävien voimien vertauskuva."      

Harva tutkailee ja vertailee myös muinaisten seemiläisten, Babylonian, Intian, Etu-Aasian, Egyptin, juutalaisten ja kristittyjen paratiisimyyttejä. Erityisen huomion saa jakuuttien kansanrunouden tarusto.  Harvahan liikkui laajalti pohjois- ja itä-Siperian alkuperäiskansojen parissa, ja varmaankin jakuuttien mytologiasta löytyi luontevasti jonkinlainen kiinnekohta Elämänpuunkin pienoistutkielmiin. 

Jakuuttien tarussa on ikuisen elämän antavan puun ympäristö, paratiisi, ensimmäisen ihmisen, Valkoisen nuorukaisen asuinpaikka. Tämä jakuuttien kantaisä on nimeltään Äräidäh-buruidah-ar-soghotoh (´vaivojen ja syiden alainen yksinäinen mies`). Maailmaan ilmaannuttuan hän haluaa tietää olemassolonsa syyn. Kerrotaan että hänen edessään on "puiden kuningas joka kasvaa ruohikon keskellä. Tämä puu jonka yläpuolella häilyy sininen ilma on niin vanha ettei sen vuosisatoja voida laskea. Sen juuret ulottuvat manalan läpi ja sen latva kohoaa yhdeksän taivaan puhki." 

ASTARTEN PYHÄKKÖ BYBLOKSESSA

Muinaiset persialaiset uskoivat elämänpuun sijaitsevan maailman rautaisen keskusvuoren, Hara-berezaitin, huipulla. Vuorella sijaitsevan elämänpuun alla on elämänlähde, Ardvisura, ja iranilaisten ihana paratiisi.  Täällä oleskelee myös Gajomartan, ensimmäinen ihminen, "valkoinen olento". - Raamatun klassinen paratiisikertomus jää teoksessa yllättävän vähälle huomiolle. "Ja Herra Jumala kasvatti kaikkinaiset puut, ihanaiset nähdä ja hyvät syödä ja elämänpuun keskelle paratiisia." Ja samoin kuin muinaisten persialaisten ja myöhemmin jakuuttien vanhassa tarussa käyskentelee ensimmäinen ihminen elämänpuun äärellä myös raamatun paratiisikertomuksessa. Myyttien elonpuun ravinto antaa  kuolemattomuuden ja yhteistä niille on myös juurien alta pulppuava elämänvesi. Näin kuvastuu Harvan mukaan muinaisten seemiläisten uskomus myös raamatun kertomuksista. Harva päätyykin johtopäätökseen että "jakuuttien tarut ja raamatun kuvitelmat juontavat juurensa samasta kanta-aiheesta". Näihin tosiasioihin viitaten Harva toteaakin: "Tarumme iranilaisen sivistysvirtauksen mukana on kulkeutunut turkkilaistatarilaisille kansoille ja jakuuttien mukana vaeltanut aina etäiselle Lena-joelle asti." Näin on pelastunut nykypolville arvokas henkinen perintö iranilaisten ja muinaisten etuaasialaisten muinaisista mytologioista.

Raamatulle ja Koraanille yhteistä myyttiä paratiisin elämänpuun rinnalla kasvaneesta  hyvän ja pahan tiedon puusta  ja sen hedelmän syömisestä aiheutunutta syntiinlankeemusta Harva ei käsittele tässä yhteydessä lainkaan. (Elämänpuun juurella lymyilevästä käärmeestä tosin kerrotaan mm. Eddan yhteydessä.)  - Myytti paratiisista ja elämänpuusta epäilemättä täydentyy kertomuksella hyvän ja pahan tiedon puusta ja syntiinlankeemuksesta, jos tahdomme ymmärtää ihmisen ja ihmiskunnan tajunnankehitystä ja kohtaloa nimenomaan myyttien valossa. Mooseksen kirjan Edenin kertomus yhdessä ihmiskunnan tulevia vaiheita hahmottavan Johanneksen Ilmestyskirjan kanssa on ymmärtääkseni tässä mainio henkinen työkalu.  Hengentiede on toki avuksi myyttien kuvasisältöjen selkokielelle kääntämisessä ja käsittämisessä.

MIKÄ ON MYYTTI?

Mutta mitä sitten myytit ja mytologiat lopultakin ovat? Onko niiden tutkimisesta ja ymmärtämisestä mitään hyötyä nykyajassa? Onko myytteihin eläytyvä ihminen kenties vaarassa jäädä niiden myötä  "elämään menneisyydessä", kiinnittyä väärällä tavalla menneisyyden kuvatietoisuuteen? 

Otavan uuden sivistyssanakirjan mukaan myytti (kreik. mythos, puhe kertomus,taru) on kuvitelma, uskomus, kertomus, satu; jumaltaru, kertomus jumalista tai yliluonnollisista olennoista tai esim. maailman synnystä. - Myytit ja mytologiat ovat kiehtoneet ja askarruttaneet ihmisten mieliä lapsista vaariin aina ja kaikkialla. Mitä kauemmaksi historiassa mennään sitä merkityksellisempiä myytit ovat olleet sekä ihmisyksilön että yhteisön olemassaolon kannalta niin arjessa kuin juhlassa. Esikäsitteellinen, muinaisajan ihmistajunta on elänyt unenomaisesti myyttisissä mielen voimakuvissa, elämyksissä ja tunnoissa, yhteisessä elämänvoimien maailmassa muiden kanssa. Muinaisuuden voimakuvien rikas sisäinen maailma on nykyajan ihmisellä tiivistynyt ja kuihtunut haaleisiin mielikuviin ja ajatuksiin mutta tulevaisuudessa saavutamme jälleen kyvyn luoda henkisiä voimakuvia, imaginaatioita, mutta silloin aikaisempaan verrattuna täysin tietoisesti, minuuden sydämenvoimiin perustuen.   - Vaikka myytit ovat saaneetkin jälkipolville säilyneen ilmiasunsa kertomuksina, satuina, taruina, mytologioina niin niihin kätkeytyy selvästikin paljon enemmän uskoisikaan;  myytit ja mytologiat kertovat yleensä myös jotain olennaista paitsi koetun todellisuuden luonteesta niin myös itse kokijan tajunnan kokemistavasta, laadusta ja sisällöistä (ja ehkä kyseisen aikakauden ihmisen laadusta yleensäkin).

"Mitä siis myytit ovat?  Ne ovat hengen, tiedottomasti luovan sielun tuotteita. Sielu noudattaa luovassa toiminnassaan tiettyjä lakeja.  Voidakseen luoda sen täytyy toimia johonkin määrättyyn suuntaan. Mytologisella tasolla se luo kuvia. Nämä kuvat rakentuvat sielullisten lakien mukaisesti. Voisi myös sanoa: kun sielu kohoaa mytologisen tietoisuuden tasolta korkeampiin totuuksiin, on näissä totuuksissa sama leima kuin aikaisemmin myyteissä sillä ne ovat syntyneet saman voiman vaikutuksesta." (Rudolf Steiner:  Kristinusko ja vanhan ajan mysteeriuskonnot, s.57. Hki 1977)  - Steinerin mukaan kuvatietoisuus toimii ikäänkuin kasvualustana ajattelevan tietoisuuden kehitykselle, ajatuksissa ja käsitteissä elävän totuuden puhtaasti henkisen laadun tietoiselle oivaltamiselle ja kokemiselle.   

Maailman kansoilla on tunnetusti yhteinen mytologinen menneisyytensä. Professori Anttonen pohtiikin teoksen jälkisanoissa kuinka mytologisen ajattelun ymmärtäminen voisi olla avuksi nykyajan ihmiskunnan uhkakuvien (ilmaston lämpeneminen, biodiversiteetin köyhtyminen, koronapandemia jne.) kohtaamisessa ja ratkaisemisessa.  Mikä on Uno Harvan Elämänpuu tutkimuskokoelman  merkitys nykyajassa?  "Kirjan uudelleen julkaisu auttaa nostamaan näkyville elämänpuu- ja maailmanpuumytologian eriaikaiset ilmentymät, mutta myös asettamaan nykypäivän globaalit ongelmat, kuten ilmaston lämpenemisestä johtuvat kysymykset, maapallon tilasta historialliseen perspektiiviin. (...) Meidän on hyvä kysyä ehkä lapsellisilta tuntuvia kysymyksiä, kun pohdimme arvojamme ja valintojamme tässä kovien faktojen maailmassa. Miten hoidamme omaa elämänpuutamme täällä Pohjantähden alla?"

ARI HARMANEN

SUOMALAINEN MYTOLOGIA

Martti Haavio oli tutkija ja taiteilija

"Kansakunnan sivistyksen juuret ovat muinaisuudessa, ja ne juuret voivat vielä tänäänkin antaa kansakunnan elämälle raikasta mehua, tarvitsemattamme silti halveksia sitä, mikä on juurten yläpuolella, missä ovat oksat, missä lehvät, missä kukka, missä hedelmät." – E. N. Setälä (1933)

Martti Haavio: Suomalainen mytologia, 564 s. Suomalaisen kirjallisuuden seura ja Martti Haavion perikunta. WSOY 2019. 

Akateemikko Martti Haavion hämmästyttävän laajan ja monipuolisen elämäntyön viimeiseksi kirjaksi jäi Suomalainen mytologia (WSOY 1967). Ahkerasti mytologiseen perintöömme liittyvää kirjallisuutta viime aikoina esille tuonut SKS julkaisi tämän merkkiteoksen uusintapainoksena alkuvuodesta 2019. Haavion teos on laaja tutkimus kalevalaisten runojen, loitsujen, rukousten ja myyttien välittämästä muinaisen ihmisen maailmankäsityksestä.

Martti Haaviossa (1899–1973) yhdistyi harvinaislaatuisella tavalla tiedemies ja taiteilija, etevä kansanrunouden ja -perinteiden tutkija ja arvostettu runoilija. Haavion ansiot ja vaikutukset tieteentekijänä suomalaiseen folkloristiikkaan ovat kiistattomat. Kansanrunouden historioitsija Jouko Hautala (1954) luonnehtii Haaviota aikansa huomattavimmaksi suomalaiseksi kansanrunoudentutkijaksi. Haavio tutki muinaisrunoja ja kansanlauluja, loitsuja, magiaa, itkuvirsiä, tapakulttuuria, satuja, legendoja, myyttisiä tarinoita, syntytarinoita, runonlaulajia, kansanuskoa, sananlaskuja ja arvoituksia; käsitteli myös metodiikkaa ja teoreettisia yleiskysymyksiä, julkaisi aineskokoelmia, johti keruutyötä ym. Nuoruudessaan 1920–30-luvuilla Haavio teki useita kansanperinteen keräysmatkoja Viroon, Inkeriin, Karjalaan ja eri puolille Suomea.

Tottijärveläisen maalaispappilan poika väitteli tohtoriksi Helsingin yliopistossa 1929; nimitys kansanrunoustutkimuksen dosentiksi 1932, professoriksi 1949 ja lopulta Suomen Akatemian jäseneksi 1956. Haavion tiedemiesuran merkittävimpiä teoksia olivat 1948–59 julkaistut Piispa Henrik ja Lalli, Viimeiset runonlaulajat, Väinämöinen, Kirjokansi, Laulupuu, Kansanrunojen maailmanselitys ja Suomalainen mytologia. Viimeistä suurteosta voidaan luonnehtia akateemikon uskontotieteellisten tutkimusten tiivistelmäksi.

Haavio hoiti elämänsä aikana monenlaisia tehtäviä opiskeluaikojen Ylioppilaslehden toimittajuudesta alkaen. Hän oli pitkään mukana WSOYn kustannustoiminnan johtoportaassa; SKSn kansanrunousarkiston palveluksessa ensin virkailijana ja sitten johtajana; osallistui useiden tieteellisten seurojen ja järjestöjen toimintaan; oli toimittajana ja toimituskunnan jäsenenä useissa tieteellisissä aikakauslehdissä.

Runokirjoja Haavio julkaisi – Tallinnan Toompean mäellä näkemästään Pyhää Mauritiusta esittävästä vaakunasta löytämällään- nimellä P. Mustapää. Ensimmäiset 20-luvulla julkaistut runokirjat Laulu ihanista silmistä ja Laulu vaakalinnusta runoilija omisti vaimolleen. Hänen myöhemmän vaiheensa kenties merkittävin oli kokoelma Linnustaja (1952). Haavikkoa on luonnehdittu aikansa kotimaisen runouden uudistajaksi; hän toi runoon vapaampaa ja notkeampaa rytmiä. – Runojen lisäksi Haavio kirjoitti myös lastenkirjoja ja oppikirjoja, mm. kaksi aapista. Lastenkirjojen runoja on myös sävelletty, mm. Laulu Nukkumatista on tullut tunnetuksi Tapio Rautavaaran ikivihreänä lastenlauluna Sininen uni.

Karhunpalvonnasta ruttopyhimyksiin

Haavion merkkiteoksen uusintapainos on komea, kovakantinen ja kuvitettu suomalaisen mytologian aarreaitta. Kannessa komeilee tyylitelty myyttisen karhun, muinaissuomalaisten syvästi kunnioittaman ja palvoman metsän kuninkaan pää.

Laajalla karhun palvonnan kuvauksella teos tutkimushistoriasta lyhyesti kertovan johdannon jälkeen alkaakin. Erilaisten riistaeläinten myyttiset kantaemot (-emuut) kuvataan ennen Tapion (metsä) ja Ahdin (vesi) valtakuntien esittelyä. Vähitellen edetään kalevalaisten sankareiden maailmaan tapaus Ilmarisen problematiikan ja Lemminkäisen virren myötä. Kalevalaisen runouden kivijalasta, mahtavasta Sampo-eepoksesta kerrotaan luvussa Maanviljelyn ja kulttuurin synty.

Teoksen toisen osan aluksi kerrotaan laveasti muinaisista noidista ja tietäjistä. Monenlaiset syntyloitsut ovat kuitenkin toisen osan kattavinta antia, mm. pistosnuolten, raudan, tulen, kiven, käärmeen synnyt. Väinämöisen veneenveistosta ja ensimmäisestä verenpidätyksestä kerrotaan myös. Parantaja-neito, ruttopyhimykset ja teräaseen patronus ovat teoksen viimeisten lukujen aiheita.

Viimeiseksi jääneen teoksensa loppusanoissa Haavio toteaa ettei hän voinut – eikä edes yrittänyt – laatia täydellistä suomalaista mytologiaa. Aineiston runsaus ja alan tutkimuksen sen hetkinen tilanne asettivat yhden miehen tutkimusurakalle omat rajoituksensa. Akateemikko luonnehtiikin viimeiseksi jäänyttä suurteostaan "sarjaksi tutkielmia suomalaisen mytologian ja osaksi myös uskonnollisten käytänteiden alalta".

Nykyajan mediakieleen tottuneelle lukijalle Haavion perusteellinen, pienten etymologisten yksityiskohtien kautta laajoihin myyttisiin ynnä historiallisiin, maantieteellisiin ja kosmisiin yhteyksiin avautuva kerronta merkitsee epäilemättä melkoista lukuhaastetta. Kirjan monipuolista sisältöä ei toki kannata yrittääkään nielaista kerralla, ei edes viikossa tai kahdessakaan. Suomalaisen mytologiatutkimuksen klassikon mielikuvitusta – mielen kuvitusta! – elävöittävien mytologisten sisältöjen mietiskely ja sulattelu vaatii lukijalta runsaasti aikaa ja kärsivällisyyttä.

Kääpätoteemi, Lohja

Tapiola

Muinaisen ihmisen metsä oli monenlaisten luonnonhenkien kansoittama; puilla, pensailla, kivillä, kannoilla, lähteillä oli kaikilla omat henkensä ja haltiansa. Metsässä ja metsästä ihminen eli, metsään hän meni ja metsästä hän pyytämänsä saaliin kanssa tuli. Metsässä oli hänen kotinsa, ruoka-aittansa, kansansa, karjansa, pyhät paikkansa, haltiansa. Metsän antimia pyydettiin, ei ryöstetty; tarkoituksenmukaisuus ja harmonia vallitsivat muinaisessa metsäkulttuurissa, otettiin se mitä yhteisö tarvitsi ja elettiin sopusoinnussa luonnon kanssa. "Kaikista jumalallisista olennoista metsän haltijat olivat hänen mielestä armahimmat... Kansa, joka pääasiallisesti metsästyksestä sai elatuksensa, tietysti enimmin tarvitsi siinä piirissä hallitsevien haltijain apua... Salojen ylinnä hallitsijana oli Tapio." (Julius Krohn 1869)

Tapio / Metzest Pydhyxet soi kirjoitti Mikael Agricola hämäläisten jumalasta psalttarin suomennoksen esipuheessa 1551. Mutta eihän Tapio ainoastaan hämäläisten (epä)jumala tietenkään ollut, kyllä metsänjumalaa (tosin eri nimillä) myös muualla Suomessa ja Siperian taigalla kunnioitettiin iät ja ja ajat. Tapio, metsänjumala (Tapiotar, Osatyttö, Metsän Onni, Mielikki, Kuippana, Palvonen, Pajainen) – millä nimellä häntä nyt sitten kutsuttiinkin – oli epäilemättä yksi muinaissuomalaisten tärkeimmistä jumalista. Iso ja ruma otus Tapio toki oli, mahtava kuin korpikuusi, harmaapartainen metsän kuningas ja esimies, suorastaan pelottava olento. – Varhaisemmissa tutkimuksissa on tosin esitetty että Tapio-sanalla olisi alun perin tarkoitettu metsää (Juslenius, Harva ym.). Haavio kuitenkin osoittaa laajojen etymologisten tutkimustensa perusteella vakuuttavasti, että jumalaan viitanneella Tapio-nimellä on tarkoitettu pyyntionnen antajaa, osuuden antajaa. Mahtavaa metsänjumalaa kunnioitettiin hartaasti, ja metsästysonnen toivossa hänelle myös uhrattiin osa saaliista Tapion pöydän tai kannon ääressä. "Mielly metsä, kostu korpi, Taivu ainonen Tapijo. Sille kummulle kuleta, josta saalis saatasiin, Erätoimi tuotasiin."

Mutta Tapiola on toki metsä, saalisonnen, jatkuvan metsästysonnen antajan asunto. Tapiolassa asuu vanhan tiedon mukaan Tapion kansa; "vaimo tarkka, Tapiotar simasuu", rukousloitsujen kuvaamat "Tapio neitukaiset", Tellervo, Luonnotar, Mielikki, Tyylikki, Tainikki, Tyytikko, Tuometar. Haavion mukaan erikoisasemassa on Annikki, Annatar, jolla tarkoitetaan pyhää Annaa. Tapion poikia ovat taas Pinneus ja Nyrckes ´Bartholomeus` sekä Virpus, Vilpus ´Filippus`. Haavio luonnehtii näitä ´Tapion kristityiksi lapsiksi`.
Metsänjumala Tapion uskottiin hallitsevan myös mm. kaikkia metsän puita suojelevia olentoja. Ne olivat naispuolisia. Kalevalassa mainitaan Tapion tytär Tuometar, tuomen suojelija; Hongatar, hongan hallitsija ja salon emäntä. Hänen puolisonsa oli Hongonen, Pohjolassa laajalti palvotun Karhun isä. Hongatar, hyvä emäntä, oli karhun imettäjä. Miss` on otso synnytetty, Mesikämmen käännytetty? Tuoll’ on otso synnytetty, Mesikämmen käännytetty: Luona Kuun, tykönä päivän, Otavaisen olkapäillä. Sielt` on maahan laskettuna Kultaisessa kätkyessä, Vitjoissa hopeisissa. – Suomalaisen karhunsyntymyytin lähimpiä sukulaisia ovat Haavion mukaan obinugrilaiset myytit, mutta ´kantakarhun` tarinoita on kerrottu toki muuallakin.

Muita Tapiolan riista-aitan, metsän kansan tärkeitä otuksia olivat mm. kettu, peura, soopeli, saukko, orava, susi. Ilmojen ja vesien antimia (linnut ja kalat) ei pidä myöskään unohtaa. Veden ylimpinä hallitsijoina on tässä syytä mainita Ahti eli Ahto ja hänen puolisonsa Vellamo. ia Achti/ wedhest Caloia toi (Agricola).

Pyhä olut

Oluen (olut, olu, olvi), tuon ikivanhan viljajuoman valmistuksen jalon taidon tunsivat aikoinaan jo muinaiset egyptiläiset ja babylonialaiset. Hispanialaiset ja gallialaiset keittelivät olutta (cervisia) ajanlaskumme alussa; roomalainen historioitsija Tacitus kirjoittaa teoksessaan Germania ”germaanien viljajuomasta”. Itämerensuomalaisille oluenvalmistuksen taito tuli germaanisilta tai balttilaisilta kansoilta (Haavio). Pyhän oluen merkitys muinaissuomalaisessa kultissa on verrattavissa somaan muinais-Intiassa tai antiikin Kreikan Dionysios kultin viiniin.

Suomalainen myyttiruno oluen synnystä löytyy Lemminkäisen virren alusta ja itsenäisenä runona Paltamosta. Myytissä kerrotaan kuinka Osmotar, ´Oluen seppä` etsii eläinten avulla mahdollisia käyteaineita oluen valmistusta varten. Oravainen tuo kuusesta käpyjä; repolainen palloheinää (sinappia). Kummastakaan ei ole vielä oluen "kohottajaksi". Vasta näädän tuodessa karhun, kontion, oriin vaahtoavaa kuolaa, sylkeä, saadaan oluen käyminen alkuun. Karjun sylki oluen käyteaineena onkin tunnettu paitsi muinaiskandinaavien keskuudessa niin myös laajalti Euraasiassa. Muinainen ihminen sai maskuliinisen ´voimakuolan` avulla oluensa käymään, kuohuamaan! Näätäseni, lintuseni, Kourin kuolaa kokosi, Sen kantoi kavun kätehen, Kapu saattoi kahjahansa, Jo otti olut hapata, Kahja kultainen kohota.

Haavio tuo esiin sanan ´olut` muutamia kiintoisia rinnakkaismerkityksiä. Yksi on mesi, ikivanha kantauralilaiselta ajalta periytyvä kulttuurisana. "Sai oluet valmihiksi, medet miesten juotaviksi." Kalja-sana on arabialaista alkuperää, sen ovat lainanneet suomalaisten ohella mm. turkkilaiset, venäläiset, syrjäänit. Muita synonyymeja ovat metu (intialaislta) ja kahja. Todennäköisesti kahja on muunnos arabian sanasta kahwa (viini). Profeetta Muhammedin kieltäessä kansaltaan viinin nauttimisen alettiin sanaa kahwa käyttämään kahvista.

Olut, kahja, ei ollut vain miesten juoma eikä naiset hyvälle mielelle saanut juoma. Oluenjuonnilla saatiin jumalatkin suopeiksi, ylennettiin mielet arjesta pyhään; kreikkalaisten Dionysios-kulttihan on tunnettu siitä että viinin avulla pyrittiin lähestymään jumalia, henkistä maailmaa. Muinaiskandinaavien olut oli somaan tai viiniin verrattava ihmisen elämäntuntoa kohottava ja yhteisöllisyyttä lujittava pyhä juoma, jota juotiin monenlaisissa vuodenkiertoon tai muuhun liittyvissä juhlissa (Ukon vakat, peijaiset, häät jne.)

Mutta ajat ovat muuttuneet eikä alkoholilla enää ole samaa merkitystä ihmiskunnan kehityksessä kuin muinoin. Rudolf Steinerin mukaan mm. viininjuonnin kultti muinaisessa Kreikassa edesauttoi ihmiskunnan inkarnoitumista maan päälle, mutta nykyisen tietoisuussielun aikakauden ihmisen henkiselle kehitykselle alkoholi merkitsee suurta vaaraa sen modernin minuuden kehitysvaatimuksiin – ihmissielun tietoiseen henkiseen maailmaan liittymiseen, religioon – kohdistaman vahingollisen vastavaikutuksen vuoksi.

Lappalainen noitaistunto, Samuel Rheenin piirros v.1671.

llmarinen

Ilmarinen/ Rauhan ja ilman tei/ ia Matkamiehet edheswei . Agricolan ensimmäisen säkeen ´rauha` ja ´ilma` ovat tuottaneet kääntäjille ja selvittäjille päänvaivaa, virhetulkintojakin. Ilmarisessa on nähty rauhanjumala vastakohtana Turisaalle, sodanjumalalle. Säkeessä mainittu ilma on käsitetty tyyneksi tai hyväksi sääksi. – Ilmarinen on kuitenkin sanana johdettu aina sanasta ilma. Haavio osoittaa, että useimmiten ilma merkitsee Agricolan kielenkäytössä tuulta ja myrskyä. Ilmarinen on siis "tuulien jumala" (Nicolaus Hahn 1703). Säe onkin Haavion mukaan käännettävä "Ilmarinen teki tyvenen ja tuulen". Matkamiehille Ilmarinen oli siis joko suopea tai epäsuopea jumala; hänen vallassaan oli sekä tyven että tyyni, purjehtimisen kannalta tärkeitä molemmat. – Saamelaisten mytologiassa kerrotaan samankaltaisesta ilmojen valtiaasta, ´Tuuliukosta`, Biegga-galles.

Kalevalasta kaikille tuttu seppo Ilmarinen, takoja iänikuinen ei oikein tunnu edellä hahmotettuun tulkintaan mahtuvan. – Vanhalla itämerensuomalaisella sanalla ´ilma` oli myös merkitys ´taivas`. Haavio kysyykin: tarkoitetaanko Ilmarisella pelkästään säiden säätelijää, matkamiesten jumalaa, vai onko hän kenties ollut myös suuri taivaanjumala?

Votjakkien Inmar, persoonallinen taivaanjumala, on usein yhdistetty Ilmariseen. Inmar on jotain korkeaa, ylhäistä; sanat selvästikin myös etymologisesti muistuttavat toisiaan. Onko siis Inmar sama kuin Ilmarinen, muinaissuomalaisten taivaanjumala? Haavio pohdiskelee kysymystä eri kannoilta (mm. Castren, Krohn, Setälä, Harva). Hän päätyy näkemykseen, että Ilmarinen ja Inmar tarkoittavat samaa taivaanjumalaa. E. N. Setälä kirjoitti jo v. 1900: "Inmar on siis mytologinen nimi, jolla on sekä muodoltaan että sisällöltään täydellinen vastine suomen kielessä, nimi, joka näyttää palautuvan etäisempiin aikoihin kuin mikään muu suomalainen mytologinen nimi. On selvää, että tällainen vastaavuus on äärimmäisen tärkeä suomensukuisten kansojen uskonnon historialle. Se todistaa, että ´ilman jumala (gott der luft)`, jonka nimi on säilynyt niin kauas toisistaan etääntyneissä kielissä, jo ikivanhoina aikoina pidettiin mahtavana jumaluutena."

Haavio huomauttaa että suomalais-permiläisestä yhteisajasta on aikaa jo yli 4000 vuotta, mahdollisesti enemmänkin. On siis hyvinkin mahdollista että vuosisatojen kuluessa Ilmariselle on kansan suussa vähitellen annettu hieman vähäpätöisempi myyttinen rooli Ukkosenjumalan noustessa maanviljelyskulttuurin ja kristinuskon nousun myötä hänen sijalleen. Vastaavaa jumalien alenemista ja ylenemistä on tapahtunut muuallakin, Haavio huomauttaa ja nostaa esimerkikisi Intian jumalat.

Myöhäisperinteessä Ilmarista ei enää palvota, hän näyttäytyy ainoastaan myyteissä. Ehkä Ilmarisen iänikuisen takojan rooli alkoi konkretisoitua rautakauden vähitellen alkaessa 500-luvulla eKr.? Joka tapauksessa Haavion mukaan kertomarunoissa ja syntyloitsuissa esiintyvä Ilmarinen on alkuperältään sama vanha jumala-Ilmarinen, vaikka onkin saanut kulttuuriheeroksen piirteitä. Seppo Ilmarinen on vanhoissa kalevalaisissa runoissa suuri sankari, neitseestä syntynyt jumalallinen seppä, antiikin kreikkalaisten Hefaistoksen kaltainen demiurgi. Ei olis seppää tarkempaa, Kuin on seppo Ilmarinen; se on taivoista takonut, kantta ilman kalkutellut, Ei tunnu vasaran jälki eikä pihtien pitimet.
Seppo Ilmarisella on myös iso rooli kalevalaisessa Sampo-eepoksessa. Hän takoi ihmeellisen Sampon ja oli mukana myös ryöstämässä Sampoa.

Uhrijuhla Venehjärvellä Vienan Karjalassa( I.K.Inha)

Iso tammi

Muinaisrunoutemme koostuu suureksi osaksi erilaisista ikivanhoista loitsuista. Niillä oli käyttöä monenlaisissa tilanteissa, esim. voiteita valmistettaessa, verta pidätettäessä, kipua parannettaessa. Lönnrot nimitti muinaisia loitsuja yhteisnimellä sanoiksi. (Hän oli itsekin paitsi lääkäri ja runonlaulaja niin – nuoruudessaan – myös muinaisen lääkitsemistaidon (´yötiedon`) tutkija.) – Jouko Hautala ryhmittelee (1960) loitsut seuraavasti: 1) rukousloitsut, 2) kertovat loitsut, 3) syntyloitsut, 4) manausloitsut ynnä varautumissanat.

Syntyloitsu on useimmiten osa laajempaa kokonaisuutta, jonka muita osia voivat olla esim. varaussanat, rukous ja manaus. Vahingollisia voimia ja sairauksia yritettiin saada hallintaan selvittämällä niiden myyttinen synty, syntysanat (origenem). Kirjassa kuvataan mm. raudan, tulen, kiven, käärmeen, karhun, suden, yhdeksän taudin synty. Tiedän synckö syndymäsi, Poika kalcki kasvannosi, Mixikä teit pahoja, Kuxika tihua työtä? Kyllä tiedän, kusta tulit, Kusta synnyit ja sikeisit. (H.G. Porthan 1778).

Ison tammen runo kuuluu kansanrunoutemme vanhimpiin. Ojenteli oksiansa, Levitteli lehtiänsä, Esti pilvet juoksemasta, Hattarat harittamasta, Peitti päivän paistamasta, Kuuhuen kumottamasta. Virttä on laulettu itsenäisenä kokonaisuutena mutta myös johdantona Pistoksen synty -loitsuun. Sairauksia aiheuttaneet pistokset ja sairaudet yleensäkin aiheutuivat myytin mukaan lastuista joita sinkoutui mereen mahtipuuta muinoin kaadettaessa. Taru Isosta tammesta ja sen kaadosta on laajalti tunnettu eri puolilla maailmaa. Haavio esittelee laveasti Ison tammen myytin vastineita aina Mongoliasta, Japanista, Intiasta ja kaakkois-Aasiasta saakka. – Miten on mahdollista, että Ison tammen virsi ja takaintialaiset myytit ovat peruspiirteiltään niin samanlaisia, kysyykin Haavio ihmetellen.

Suureksi kasvaneen vähäpätöisen ´pienen mustan miehen` kaadettua mahtavan tammen alkoivat tähdet taas tuikkimaan, päivä paistamaan, Kuu kumottamaan. Maanviljely ja inhimillisen kulttuurin kehitys pääsi vauhtiin. – Mutta tammen lastujen sinkouduttua selvälle meren selällen, ulapallen aukealle syntyivät myös ´pahat asehet` lastujen päätyessä ´niemeen nimettömään`, josta Hiien piika pikkarainen lastut löysi ja saattoi ´kavon käsihin`. – "Tulis tuosta Hiitten nuolta", tuumasi paha noita ja valmisti tammen lastuista pistosnuolet. Ihmiskunnan sairauksien synty palautuu näin myytin mukaan Ison tammen kaatoa seuranneisiin kohtalokkaisiin tapahtumiin. Ison tammen runossa kuvataan siis pistosnuolien synty mereen kaadetun ison tammen lastuista. Haavion kuvaus kuitenkin eroaa Kalevalasta eräässä mielestäni tärkeässä kohdassa. Niin kuin kaikki varmaan tietävätkin, kerrotaan Kalevalan Iso tammi -runossa paitsi pistosnuolien synnystä niin myös onnesta: Kenpä siitä oksan otti, Se otti ikuisen onnen, Kenpä siitä latvan taittoi, Se taittoi ikuisen taian, Kenpä lehvän leikkaeli, Se leikkoi ikuisen lemmen. – Kalevalan mukaan Ison tammen kaaduttua syntyi siis pahan (pistosnuolet, sairaudet) ohella myös jotain täsmälleen päinvastaista, hyvää (lempi, ikuinen onni). Tiedossani ei ole miksi Haavio ei edes mainitse tästä vaan pitäytyy ainoastaan pistosnuoliin kertoessaan Ison tammen mereen kaatamisesta.

Tieteellisen ilmaisun taiteilija

Haavion Suomalainen mytologia sai ilmestyttyään osakseen myönteisten arvioiden ohella kovaakin arvostelua. Akateemikon teosta kritisoitiin mm. ´rakenteellisesta epätasaisuudesta` ja ´metodisista epäkohdista` (Matti Hako US 24.12.1967). Kriitikoiden mielestä teos perustuu liiaksi etymologiaan, sanojen sukulaisuuden ja alkuperän tutkimukseen. Sanottiin, että kyse on ´epäeksaktista perinnetiedon metodista` ja sattumanvaraisesta ´abrakadabrasta`. Haaviota syytettiin myös omien metodiensa lähtökohtien ja päämäärien liian suppeasta kuvauksesta. – Alan harrastajaa suurteoksen mahdolliset puutteet eivät juuri haittaa. Konkreettisia kuvauksia muinaisten esi-isiemme elämästä, arjesta ja juhlasta olisin kuitenkin odottanut ehkä hieman enemmän.
Suomalaisen mytologian aarreaitan kiistattomat ansiot toki tunnistettiin ja myönnettiin kritiikin ohessa. Haaviota luonnehdittiin mm. tienraivaajaksi, joka on avannut ajatukselle uusia uria ja hedelmöittänyt folkloristista tutkimusta ja keskustelua. Haavion teoksen katsottiin kattavan valtaosan suomalaisen mytologian tutkimusalueesta; aineisto on runsas, näkemyksellinen, ja tyyli tehokas. – FT Ulla Piela kirjoittaa teoksen jälkisanoissa: "Suomalainen mytologia on – – huikea ja kokonaisvaltainen myyttien tarkastelu, jonka kulttuuriset assosiaatiot ja tiedon määrä häikäisevät nykylukijaa ja jota yksikään myyttien tutkija ei voi ohittaa. Tällaista tutkimusta ei enää kukaan kirjoita."

Akateemikko Matti Kuusi onkin luonnehtinut ystäväänsä Martti Haaviota ´tieteellisen ilmaisun taiteilijaksi`.


ARI HARMANEN     TAKOJA 2/2019