KARJALAN JUMALAT

"Jokainen jumala kuljettaa aina myyttiä mukanaan."

Martti Haavio:  KARJALAN JUMALAT Uskontotieteellinen tutkimus, 356s.  Martti Haavion perikunta ja SKS.  WSOY 2020.   

Kansallinen kirjasampomme SKS julkaisi alkuvuodesta uusintapainoksen Martti Haavion uskontotieteellisestä tutkimuksesta Karjalan jumalat (1. painos 1959).  Haavion teos avaa laajan näkökulman muinaisten karjalaisten myyttiseen maailmankuvaan ja ajattelutapaan. Kirjan runkona on Mikael Agricolan jumalainluettelossa (1551) - "epeijumalat monet tesse joita muinen palueltin caucan ja lesse" - mainitut  Karjalan jumalat: Rongoteus, Pellon pecko, Wirancannos, Egres, Köndös, Rauni, Wkoi, Käkri, Nyrckes, Hittaunin. Luettelossa myös mainitut Hijsi ja Wedhen Eme jäävät käsittelemättä sillä ne eivät ole Haavion mielestä erisnimellisiä "jumalia" niinkuin muut vaan eräänlaisia luonnon haltia-spesialisteja.  Teoksen viimeisessä luvussa pohdiskellaan Karjalan jumalien syntyä, laatua ja merkitystä sosiaalisissa yhteyksissä. Uuden laitoksen jälkisanat on kirjoittanut FT Ulla Piela.

Johdannossa  Haavio kertoo kuinka "sykähdyttävän tunteen koin löytäessäni ensimmäistä kertaa esim. Pyh`Äkräs-riittien kuvailijoita ja Kekrivirren laulajia. Länsi-Inkerissä tutustuin Ukon vakkaryhmien järjestämien olutpitojen ja Ukkovirren muistajiin - elämys sille joka oli lukenut Mikael Agricolan säkeitä ´silloin vkon Malia iootijn, Sihen haetin vkon wacka.` " Runollisesti Haavio toteaakin tavanneensa Karjalan jumalia elävinä ympäristössään. -Haavion tutkimusaineisto on hänelle tyypillisesti laaja ja monipuolinen.  Hän hyödyntää alan klassisia kirjallisia lähteitä, mm. Castrenin, Lencqvistin ja Gananderin teoksia, vanhoja arkistoja ja lukuisilta omilta kansanperinteen keruumatkoiltaan saamiaan tietoja ja kokemuksia. Merkittävin lähde on hänen kertomansa mukaan kuitenkin SKSn kansanrunousarkistossa säilytetyt runonkerääjien muistiinpanot kahdelta viime vuosisadalta. - Agricolalta muinoin saadut tiedonannot ovat Haavion mukaan luotettavia:  Karjalan jumalat todella ovat karjalaisia.  (Toisin sanoen kyseiset alunperin muualta kotoisin olevat  pyhimysjumalat olivat vuosisatojen saatossa karjalaistuneet.)  "Tutkija voi, Mikael Agricolan jumalainletteloa seuraten, tavoittaa Karjalasta joukon erillisiä puhtaita pienoisuskontoja, häntä ei häiritse järjestetty olympos, jonka seesteisyys olisi kuitenkin vain silmänlumetta." (s.7) 

Haavio varoittaa alkusanoissaan lukijaa käyttävänsä sanaa ´jumala`toisella tavalla kuin yleensä on totuttu.  Haaviolle on jumala tässä yhteydessä vain eräänlainen myyttitutkimuksen tekninen työkalu, terminus technicus. Perinteinen antiikin tai kristinuskon jumala-käsite on hänestä liian kapea-alainen uskontotieteelle.  Lähes mitä tahansa myyttistä, aktiivista tai passiivista olentoa tai esinettä voidaan luonnehtia abstraktissa merkityksessä jumalaksi.  "Jumala-käsite on ymmärrettävissä lähinnä vain myytti-käsitteen yhteydessä.(...)Jokainen jumala kuljettaa aina myyttiä mukanaan." (s.5)  - Tästä näkökulmasta tarkasteltuna kristinuskokin on uskontotieteessä vain yksi suuri myytti muiden joukossa; ja siihen sisältyvien osamyyttien redaktioita, toisintoja on helposti löydettävissä muistakin uskomusjärjestelmistä. Myyttien yksilöllinen luonne, totuudellisuus ja olemuksellisuus sinänsä onkin sitten kokonaan toinen juttu; ja juuri niitähän myös  uskontotiede tutkii.

Karjalan jumalperinteen iän tai historiallisten yhteyksien sijaan Haaviota kiinnostavat ensisijaisesti jumalmyytit sinänsä ja niiden ilmeneminen sosiaalisissa käytännöissä, riiteissä. Haavio ottaa kantaa myytti- ja riittikäsitteisiin, pohtii myytin ja riitin perimmäistä tarkoitusta; tutkii myytin ja riitin käsitteiden eroa ja merkityksiä ynnä niiden keskinäistä suhdetta lukuisin käytännön esimerkein.  Riitteihin liittyvät tavat, tehtävät ja yhteisölliset merkitykset ovat hänen fenomenologisen tutkimuksensa ytimessä.  Karjalan jumalien nimien alkuperän selvittäminen on myös tutkimuksen eräänä tavoitteena. 

Mutta mistä nämä Karjalan jumalat sitten oikeastaan olivat kotoisin, mitä heidän oudot nimensä tarkoittivat? Karjalaisiahan ne eivät alunperin olleet, sen voi päätellä jo nimistäkin.  Haavio on Kaarle Krohnin kanssa samaa mieltä siitä että suuri osa Agricolan mainitsemista Karjalan jumalista on alkuperältään roomalaiskatolisen kirkon legendojen pyhimyksiä. Haavion mukaan karjalaiset tutustuivat Keski-Euroopan uusiin uskonnollisiin virtauksiin - Hampurin ja Bremenin katoliseen pyhimyskulttiin -  läntistä kautta friisiläiskaupan ja Ruotsin Birkan harjoittaman idänkaupan välityksellä jo 800/900 luvuilla, huomattavasti ennen miekallakäännyttäjien (ristiretkien) aikaa.  Roomalaiskatolisen kirkon valtapiiri ulotti siten vaikutuksensa vähitellen pohjoisen Karjalan saloille asti. - Pyhimykset merkkipäivineen, myytteineen ja riitteineen tulivat vähitellen aikaisempien "pakanallisten jumalien" tilalle juhla-aikojen ja perinteisen tapakulttuurin säilyessä ennallaan. "Täten kirkko oli sellaistenkin riittien levittäjä jotka olivat alkuperältään pakanallisia. Pitää paikkansa paradoksi:  keskiajan kirkko oli länsimaissa merkittävin pakanuuden levittäjä."  (Mielenkiintoinen, kenties hieman epäilyksiäkin herättävä argumentti ...)  Tuon alkuaan kristillisen, mutta sittemmin pakanoituneen tradition tulkitseminen ja sen lähtökohtien osoittaminen on Haavion tutkimuksen eräänä keskeisenä tavoitteena.

AKTUALISOIDUT JUMALAT

Jokainen Karjalan jumala aktualisoitiin, tehtiin ajankohtaiseksi vuodenkierron jonakin tiettynä päivänä.  Roomalaiskatolisen kirkon palvotut pyhimykset ovat siis saaneet karjalaisten kalenteriin kukin oman nimikkopäivänsä, kuoleman/hengellisen syntymänsä muistopäivän.  Tämä on Haavion mielestä hänen tutkimuksensa tärkein havainto; epäilemättä teoksen eräänlainen selkäranka se tutkimuksen kokonaisuutta ajatellen onkin.

Pakanalliselta muinaisajalta periytyvänä vuodenkierron juhlapäivänä aktualisoitiin päivän jumalan myytti (alunperin roomalaiskatolinen, ajan saatossa vähitellen karjalaistunut ´barbaarikristillinen` pyhimyslegenda) ja siihen liittyvä riitti rituaaleineen.  Eräiden, tarkoin valikoitujen pyhimysten muistopäiviä vietettiin  vuodenkierron perinteisinä  juhla-aikoina, päivänseisausten ja päiväntasausten aikaan. Karjanhoidon, maanviljelyn, metsästyksen sesonkien alku ja loppuaikoina oli omat jumalansa,  merkkipäivänsä.  Puhuttiin mm. Pyhän Filippuksen ja Jakobuksen päivästä (1.5), Urbanuksen kylvöpäivästä (25.5), Pyhän Ristin nauriinnoston päivästä (14.9) jne. - Taiteaikojen juhlat pääosin säilyttivät vanhan luonteensa ja kaavansa.  Kirkko ei ryhtynyt Karjalassa hävittämään vanhoja kulttuuriperinteitä  vaan suoritti eräänlaisen solutuksen tuomalla juhliin uusia hengellisiä sisältöjä pyhimyslegendojen myötä. Ehkä idän ortodoksisen kirkon lähetyssaarnaajat eivät myöskään olleet niin innokkaita ´miekalla käännyttäjiä` kuin kolleegansa läntisemmässä Suomessa.   Jo esihistoriallisella ajalla alkanut kalevalainen myyttiperinne runoineen ja riitteineen sai jatkua Karjalan mailla aina 1800-luvulle saakka.

Vuodenkierron juhlapäivän ja siihen liittyvän jumalmyytin  aktualisoi yksilö tai ryhmä.  Haavio luonnehtii katolisia pyhimyslegendoja kristillisiksi myyteiksi, joista tuli ajan kuluessa juhlapäivien hengellinen perusta.  Karjalainen metsämies saattoi riistalle lähtiessään rukoilla avukseen Nyrckesiä (Pyhä Bartholomeus, 24.8) tai Hittavania (Pyhä Vitus, 15.6).  Karjanhoidon ja maanviljelyn jumalia lähestyivät ryhmät; perhe, viljelijyhteisö tai teurastajat.  Ryhmillä oli omat riittinsä, joita normit säätelivät. Esim. Köndös-Urbanoksen päivänä, kevätkylvön juhlassa, juotiin ohraista olutta niin että "juopui piica että acka". (Pyhä Urbanus oli Haavion mukaan ´kristillistetty` Dionysos, muinaisten kreikkalaisten viininjumala.) 

Muistopäivänä kyseisen päivän pyhimys aktualisoitui jumalan veroiseksi. Hartain rukouksin ja riitein käännyttiin erityisesti merkkipäivänä kyseisen päivän myyttisen jumalan puoleen apua ja menestystä elinkeinon harjoittamiseen ja elämään yleensäkin pyytäen.

KEKRI

Haavio aloittaa teoksensa kekrimyytin ja -riitin perinpohjaisella kuvauksella.  - Jumalainluettelossaan Agricola mainitsi Käkrin karjan kasvua edistävänä jumalana:  käkri/se liseis Carian cassuon. Käytännössä kekri on ollut  syyskauden suuri agraarinen juhla paitsi Karjalassa niin myös muualla Suomessa ja eri puolilla Eurooppaa. Perinnetietoa kekristä  pitoineen ja perinteineen on saatavilla runsaasti. 

Karjalassa, ´maassa jossa on karjaa`, vietetään kekriä laidunnuskauden päättyessä 1.11. . Juhlan päätarkoituksena on karjanhoidon menestyksen edistäminen.  Varsinais-Suomessa ja Hämeessä on vietetty lokakuussa  satokauden kekriä maanviljelysvuoden päättyessä.   Karjatalouden kekri edustaa perinteenä epäilemättä vanhempaa kulttuurikerrostumaa.

Karjalan kekri on merkinnyt myös vuodenvaihdetta, vanhan päättymistä ja uuden alkamista. Kekrinä vietettyä Pyhäinmiesten päivää, katolisen kirkon omnium sanctorum, nimitettiin Kannaksen Karjalassa juhlaksi, löppöönpyhäksi tai keuriksi.  Kalenterivuoden jaoittelu alkoi kekristä: "Keyristä kolmetoista Ristin päivään, Ristin päivästä kolmetoista Ollin päivään, Ollista kolmetoista Mikkelin päivään ja Mikkelistä kolmetoista keyrin päivään."   - Haavio päättelee myös että mm. anglosaksien ja kelttien uusivuosi oli karjanhoitovuoden vuodenvaihde, kekri.

Kekrinä syötiin ja juotiin hyvin, tehtiin taikoja ja tarkkailtiin enteitä tulevaisuuden varalle. Marraskuu oli  aikaa jolloinka yössä liikkuvat martaat, vainajien henget tulivat lähelle ihmisiä. Kerrotaan, että suvun vainajat saapuivat tuonpuoleisista asunnoistaan; tuonelaisia kohdeltiin kaikin tavoin ystävällisesti ja vieraanvaraisesti, tarinoissa heitä ruokittiin ja jopa saunotettiin. (!) 

Kekriksi teurastettiin kekripässi (jäärä) tai kekrilammas (vuona), sonni (härkä) tai sika, paikallisen perinteen normin mukaisesti.  Sonnin tai sian peijaisiin liittyi aina myös myyttivirsi, Ison sonnin virsi tai Ison sian virsi. (Ison Härän runo löytyy myös Kalevalasta.)  Nämä virret lukuisine toisintoineen ovat Haavion mukaan erikoisasemassa Karjalan uskontoja käsiteltäessä, "niiden merkitystä ja arvoa ei voi kylliksi tähdentää" (s.41). Haavio  analysoi näitä runoja huolellisesti ja kertoo useita redaktioita, värikkäitä toisintoja eri aikakausilta. "Kasvoi härkä Hännäsissä, sinisorkka Suomen maalla, keltakapia Karjalassa. Ei ollt suuri eikä pieni, oli kuin oikea vasikka tahikka lehmä lähtemäinen. Sata sylttä ol sarvet pitkät, tuhat syltä turpa paksu.  Kuukauen orava juoksi härän häntäluuta myöten, viikkauen jänis vikelsi härän selkäpiitä myöten, päivän lensi pääskylintu hällön sarvien väliä." (Keski-Inkeri 1847)

Etsiessään vastineita karjalaisille kekrivirsille Haavion muinaistutkimus singahtaa eri puolille maailmaa, muinaisaikojen Intiaan, Kiinaan, Japaniin, Kreikkaan, Babyloniaan, Etelä-Amerikkaan. Tutkijan joskus runollisenkin lennokkaat  etymologiset pohdiskelut ynnä ajatuksen yllättävät sinkoilut eri puolille maailmaa sekä paikassa että ajassa ovat teokselle muutoinkin tunnusomaisia. Lähimmän vastineen kekrivirsille  hän löytää yllättäen muinaispersialaisesta Mithrasmyytistä. Mithraismi oli alunperin etuaasialainen uskonto, joka myöhemmässä vaiheessa sai laajaa kannatusta myös Rooman valtakunnan pohjoisissa rajamaakunnissa.  "Ison sonnin virsi on erään Karjalan uskonnon peruskirja, charta, niinkuin Mithras myytti on mithraismin peruskirja. Se on typistynyt variaatio mithraismin peruskirjasta." Haavion mukaan persialainen Mithras myytti ja siihen liittyvä teurastusriitti ovat tulleet tunnetuiksi karjalaisille jo ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina ja on ollut vaikuttamassa Ison sonnin virren syntyyn.  

KIITOSTA JA KRITIIKKIÄ  

Haavion tutkimus suuntautui löytöretken tapaan uskontotieteen aiemmin lähes kokonaan kartoittamattomalle alueelle ja loi kysymyksen asetteluineen pohjaa alan tulevalle tutkimukselle.  ´Tieteellisen ilmaisun taiteilijan`  työlleen alun alkaen asettamia päämääriä ei voida luonnehtia vaatimattomiksi eikä helposti saavutettaviksi; niinpä sinänsä asiantuntevan, värikkään ja perusteellisen tutkimustyön tulokset herättivät ihailun ja kiitoksen ohella kovaakin kritiikkiä.

Karjalan heimohan  on ollut (toisin kuin hämäläiset ja varsinaissuomalaiseti) jo varhaisista ajoista  saakka kiinteässä taloudellisessa ja kulttuurisessa yhteydessä Novgorodin, myöhemmin myös Venäjän kanssa; karjalaiset omaksuivat kristinuskon alunperin etupäässä itäistä tietä, ortodoksisen kirkon välityksellä. Joensuun yliopiston historian professori  Heikki Kirkinen pitääkin todennäköisenä että - lukuisten muiden kristillisten vaikutteiden ohella -ainakin osa Karjalan myyttisistä jumalista olisi kulkeutunut Laatokan rantamille myös itäistä ja eteläistä kautta eikä pelkästään läntistä tietä niinkuin Haavio ehkä liian yksipuolisesti tuntuisi olettavan. "Pyhimyskultti kukoisti yhtä hyvin Novgorodin alueella kuin Saksassa, ja karjalaisten kirkolliset yhteydet Novgorodiin pakottavat historiantutkijan etsimään pyhimyskultin vaikutusta Karjalassa ensisijaisesti idän suunnalta." (Heikki Kirkinen: Karjala idän kulttuuripiirissä, s. 57. Kirjayhtymä 1963). Kirkisen mukaan Haavio ei ottanut riittävästi huomioon karjalaisten konkreettisia yhteyksiä idän suuntaan. "Vaikka Haavion tutkimus avaa arvokkaita näköaloja yleiseurooppalaiseen kansanperinteen pääomaan, sen kaikkia tuloksia ei voida pitää Karjalan historialliseen taustaan luontevasti sopivina." (mt, s.57)

Haavion aikoinaan uutta uraa uurtanut - tosin lisätutkimuksenkin varaa jättänyt -  työ on ymmärtääkseni kuitenkin kestänyt hyvin sekä ajan että kritiikin tyrskyt.  Karjalan jumalat  tarjoaa alan harrastajallekin kiehtovan kiintoisan näköalan karjalaiseen muinaiskulttuuriin.  - Tulevaisuuden ennustaminen on tunnetusti hyvin vaikeaa. Yhden ennustuksen rohkenen tähän loppuun  kuitenkin kirjata (tri Rudolf Steinerin Suomea ja Kalevalaa koskevia näkemyksiä vapaasti mukaillen): suomalaisten, erityisesti Karjalan yli tuhatvuotinen hengellinen kulttuuri tulee Kristusvirikkeen vahvistumisen mahdollistaman uudistumisen ja kehityksen myötä nousemaan tulevina aikoina - viimeistään meidän aikaamme seuraavalla slaavilaisella kulttuurikaudella - uuteen ennennäkemättömään loistoon ja kukoistukseen.

teksti ja kuvat: Ari Harmanen (kuvat Kolilta elokuu 2020, lukuunottamatta ekaa mv kuvaa joka on  I.K.Inhan Uhripässin kuljetus Venehjärvellä. )

TAKOJA 4/2020

ELÄMÄNPUU

   "Miss on tulta tuuiteltu,
    vaaputettu valkeata?
    Tuolla taivahan navalla,
    kuulun vuoren kukkulalla."
           (suomalainen tulensynty runo)
                                                                                   

Uno Harva: ELÄMÄNPUU uskontotieteellisiä tutkielmia.  Uno Harvan perikunta ja SKS, Riika 2019.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on julkaissut viime vuosina ahkerasti mytologiatutkimuksen merkkiteoksia uusintapainoksina. Uno Harvan  v.1920 (silloin vielä nimellä Holmberg) ilmestynyt Elämänpuu jatkaa kansallisen kirjasampomme hienoa uusintasarjaa. Aikoinaan uraa uurtaneessa teoksessa kuvattiin muinaisen elämänpuu myytin aiemmin tuntemattomia historiallisia juuria ja ulottuvuuksia uuden tutkimusmetodin avulla.  Kirja on kotimaisen myyttitutkimuksen klassikko.

Seitsemän pienoistutkielmaa menneiden aikojen myyttisistä maailmankuvista sisältänyt teos on jatkoa saman kirjoittajan Jumalauskon alkuperä -teokselle (1916). Elämänpuu julkaistiin alunperin Otavan kustantamana, joskin tutkijan piti itsekin osallistua teoksensa kustannuksiin omasta kukkarostaan sillä painatus oli kallista ja odotettavissa ollut menekki vähäinen. SKS:n uusi painos, kovakantinen tyylikkäästi toteutettu ja kuvitettu 157 sivuinen tiivis tutkimuskokoelma sisältää myös perusteellisen lähdeluettelon ja uskontotieteen emeritusprofessori Veikko Anttosen jälkisanat. 

Uno Harvan opettaja ja kollega, professori Kaarle Krohn ei kannattanut teoksen julkaisemista. (Krohn tunnettiin kristinuskon puolustajana ja hänen mielestään keskiajan kristilliset legendat olivat elämänpuun myyttien perusta.)  Lahjakkuutensa ja pätevyytensä jo monissa aiemmissa tutkimustöissään osoittanut Harva  oli kuitenkin tyytyväinen tutkimuksensa tuloksiin. Hän oli vaimonsa kertoman mukaan  vakuuttunut uuden teoksensa sisältämien  myyttitutkielmien käänteentekevyydestä oman aikansa uskontotieteessä. "Uno itse sanoo että sen kirjan esilletuoma keksintö hänen alallaan on suurin ja ihmeellisin, jonka hän koskaan voi tehdä ja että sen koko juoni on niin kauvaskantava ja uusi uskontotutkimuksen alalla." Elämänpuun pienoistutkielmien myötä Harva tuli luoneeksi uuden uskontotieteellisen tutkimussuunnan, joka nimettiin myöhemmin 1930-luvulla uskontofenomenologiaksi. Uuden tutkimussuunnan perusta oli eri aikakausien uskontojen ja kulttuurien analyyttisessa vertailussa ja siihen perustuvissa päättelyissä. Teoksen saksankielisen laitoksen julkaisemisen jälkeen Harvan teoksesta tuli esikuva monille alan myöhemmille tutkijoille.

Anttosen mukaan "Harvan tavoitteena oli esittää tiivistetysti myytteihin kodifioidut "uskomukset ja unelmat", joihin ihmiskunta on säilönyt kuvansa maailmankaikkeudesta ennen tiedon maailmassa tapahtunutta kopernikaanista vallankumousta. Harvan tarkastelussa myös kristillisten kirkkojen kosmologia tukeutui muinaisajan myyttiseen maailmankuvaan. (...) Samalla se on Harvan kokonaisselitys ihmiskunnan kosmologisesta mielikuvituksesta ja teoria myyttipohjasta, jolle maailman uskontoperinteiden peruskuvasto on rakentunut vuosituhansien saatossa." 

Uno Harvan alan klassikon tutkimuskuvausten myötä lukijalle avautuu vanhojen ja vieläkin vanhempien - siis muinaisten - Elämänpuu myyttien kiehtova maailma. Teoksen aiheina ovat Maailmanpatsas, Baabelin torni, Elämänpuu, Paratiisin virrat, Äitijumalatar, Elämänlanka ja Kohtalo.   Kaikki tutkimuskohteet kutoutuvat tavalla taikka toisella yhteisen teeman, "ihmiskunnan ihmeellisimmän satuluomuksen"  eli elämänpuun myytin ympärille.

Egyptiläinen piirros, jossa vainaja elämänveden lähteen ja sen partaalla kasvavan puun ääressä.

PUIDEN KUNINGAS

Harvan tarkastelujen lähtökohtana on muinaisen ihmisen kokemus maan ja taivaan, ihmisten ja jumalten maailman yhdistävästä - aina korkealle Pohjantähteen saakka ulottuvasta - valtavasta maailmanpatsaasta (maailmanvuori, maailmanpilari, maailmanpuu).  Tämä mahtava taivaankantta kannatteleva patsas, vuori tai puu on monissa mytologioissa kuviteltu maakehän keskipisteeseen. Altailainen taru kertoo mm. kuinka maan navalla, "kaiken keskipisteessä kohoaa maan puista korkein, hopeakuusi jättiläinen, jonka latva ylettyy ylijumalan Bai-Ylgönin asunnoille". - Kosminen puu, elämänpuu, eroaa maailmanpatsaasta tai -vuoresta kuitenkin siinä että se on oksallinen, elävä puu; se on tuore ja mehevä ja sen hedelmistä nauttiminen antaa kuolevaiselle ikuisen elämän. Monet Itä-Euroopan kansat runoilivat metsän keskellä kummulla kasvavasta jättiläiskoivusta, jonka juuret kiertävät maan yli ja oksat piirittävät taivaan. Myös Minusinskin tataarit runoilivat ihmeellisestä koivusta: 

"Kahdentoista taivaan puhki 
kasvaa vuoren kukkulalla
koivu ilman auterissa.
Kultaiset on koivun lehdet,
kultainen on koivun kuori,
maassa juurella sen allas
täynnä elämän on vettä,
altahassa kultakuppi...."

Skandinavien Edda runoudessa kerrotaan "kaikista puista suurimmasta ja parhaimmasta", Yggdrasil -saarnesta, jonka "oksat verhoavat koko maailman ja kohoavat taivaan yli, jonka runko on valkoisen nesteen peittämä" ja "joka horjuu vasta maailman lopulla".  Ikuisesti viheriöitsevän puun alla on ihmeellinen lähde Urdarbrunn, jonka ääressä puun juuriston alla asuu kolme synnyn- ja kohtalonsäätäjärtä, Nornaa.  Edda kuvailee myös kotkan elämänpuun latvaan ja Nidhugg-käärmeen sen juurien alle.  Nämä ovat Harvan mukaan kiinteästi myös aasialaisen elämänpuumytologian piirteitä: "(...) näemme usein nämä kaksi olentoa, joista käärme on varmaankin maan syvyydessä piilevien voimien edustaja ja kotka taivaan korkeimman vallan vertauskuva."

EFESOLAINEN ARTEMIS

Paratiisi on sijainnut maailman keskuksen ympärillä ja elämänpuu paratiisin keskellä. Puu on taruissa sijoitettu elämänvettä, hunajaa tai maitoa pulppuilevan lähteen, järven tai meren partaalle.  Elämänpuun juurella tai  lähteen äärellä on ollut hallitsevana hahmona jumalanäiti, äitijumalatar (sumerien Ninharsag, Babylonian Istar, syyrialaisten Astarte, persialaisten Anahita, fryygialaisten Kybele, kreikkalaisten Artemis, roomalaisten Diana). Palvottu äitijumalatar on on ollut mahtava jumalatar; kaiken synnyttäjä, elättäjä ja kohtalon määrääjä. - Harva luonnehtii tämän salaperäisen äitihahmon alkuperän selvittämistä yhdeksi uskontotieteen vaikeimmista tehtävistä. Tutkimustyönsä tuloksena hän päätyy näkemykseen että "itämaisten kansojen suuri äiti alkuaan on ollut kosmologisesti kuviteltu maakehä, jonka napa on kaiken elämän lähde ja kaikkien synnyttävien voimien vertauskuva."      

Harva tutkailee ja vertailee myös muinaisten seemiläisten, Babylonian, Intian, Etu-Aasian, Egyptin, juutalaisten ja kristittyjen paratiisimyyttejä. Erityisen huomion saa jakuuttien kansanrunouden tarusto.  Harvahan liikkui laajalti pohjois- ja itä-Siperian alkuperäiskansojen parissa, ja varmaankin jakuuttien mytologiasta löytyi luontevasti jonkinlainen kiinnekohta Elämänpuunkin pienoistutkielmiin. 

Jakuuttien tarussa on ikuisen elämän antavan puun ympäristö, paratiisi, ensimmäisen ihmisen, Valkoisen nuorukaisen asuinpaikka. Tämä jakuuttien kantaisä on nimeltään Äräidäh-buruidah-ar-soghotoh (´vaivojen ja syiden alainen yksinäinen mies`). Maailmaan ilmaannuttuan hän haluaa tietää olemassolonsa syyn. Kerrotaan että hänen edessään on "puiden kuningas joka kasvaa ruohikon keskellä. Tämä puu jonka yläpuolella häilyy sininen ilma on niin vanha ettei sen vuosisatoja voida laskea. Sen juuret ulottuvat manalan läpi ja sen latva kohoaa yhdeksän taivaan puhki." 

ASTARTEN PYHÄKKÖ BYBLOKSESSA

Muinaiset persialaiset uskoivat elämänpuun sijaitsevan maailman rautaisen keskusvuoren, Hara-berezaitin, huipulla. Vuorella sijaitsevan elämänpuun alla on elämänlähde, Ardvisura, ja iranilaisten ihana paratiisi.  Täällä oleskelee myös Gajomartan, ensimmäinen ihminen, "valkoinen olento". - Raamatun klassinen paratiisikertomus jää teoksessa yllättävän vähälle huomiolle. "Ja Herra Jumala kasvatti kaikkinaiset puut, ihanaiset nähdä ja hyvät syödä ja elämänpuun keskelle paratiisia." Ja samoin kuin muinaisten persialaisten ja myöhemmin jakuuttien vanhassa tarussa käyskentelee ensimmäinen ihminen elämänpuun äärellä myös raamatun paratiisikertomuksessa. Myyttien elonpuun ravinto antaa  kuolemattomuuden ja yhteistä niille on myös juurien alta pulppuava elämänvesi. Näin kuvastuu Harvan mukaan muinaisten seemiläisten uskomus myös raamatun kertomuksista. Harva päätyykin johtopäätökseen että "jakuuttien tarut ja raamatun kuvitelmat juontavat juurensa samasta kanta-aiheesta". Näihin tosiasioihin viitaten Harva toteaakin: "Tarumme iranilaisen sivistysvirtauksen mukana on kulkeutunut turkkilaistatarilaisille kansoille ja jakuuttien mukana vaeltanut aina etäiselle Lena-joelle asti." Näin on pelastunut nykypolville arvokas henkinen perintö iranilaisten ja muinaisten etuaasialaisten muinaisista mytologioista.

Raamatulle ja Koraanille yhteistä myyttiä paratiisin elämänpuun rinnalla kasvaneesta  hyvän ja pahan tiedon puusta  ja sen hedelmän syömisestä aiheutunutta syntiinlankeemusta Harva ei käsittele tässä yhteydessä lainkaan. (Elämänpuun juurella lymyilevästä käärmeestä tosin kerrotaan mm. Eddan yhteydessä.)  - Myytti paratiisista ja elämänpuusta epäilemättä täydentyy kertomuksella hyvän ja pahan tiedon puusta ja syntiinlankeemuksesta, jos tahdomme ymmärtää ihmisen ja ihmiskunnan tajunnankehitystä ja kohtaloa nimenomaan myyttien valossa. Mooseksen kirjan Edenin kertomus yhdessä ihmiskunnan tulevia vaiheita hahmottavan Johanneksen Ilmestyskirjan kanssa on ymmärtääkseni tässä mainio henkinen työkalu.  Hengentiede on toki avuksi myyttien kuvasisältöjen selkokielelle kääntämisessä ja käsittämisessä.

MIKÄ ON MYYTTI?

Mutta mitä sitten myytit ja mytologiat lopultakin ovat? Onko niiden tutkimisesta ja ymmärtämisestä mitään hyötyä nykyajassa? Onko myytteihin eläytyvä ihminen kenties vaarassa jäädä niiden myötä  "elämään menneisyydessä", kiinnittyä väärällä tavalla menneisyyden kuvatietoisuuteen? 

Otavan uuden sivistyssanakirjan mukaan myytti (kreik. mythos, puhe kertomus,taru) on kuvitelma, uskomus, kertomus, satu; jumaltaru, kertomus jumalista tai yliluonnollisista olennoista tai esim. maailman synnystä. - Myytit ja mytologiat ovat kiehtoneet ja askarruttaneet ihmisten mieliä lapsista vaariin aina ja kaikkialla. Mitä kauemmaksi historiassa mennään sitä merkityksellisempiä myytit ovat olleet sekä ihmisyksilön että yhteisön olemassaolon kannalta niin arjessa kuin juhlassa. Esikäsitteellinen, muinaisajan ihmistajunta on elänyt unenomaisesti myyttisissä mielen voimakuvissa, elämyksissä ja tunnoissa, yhteisessä elämänvoimien maailmassa muiden kanssa. Muinaisuuden voimakuvien rikas sisäinen maailma on nykyajan ihmisellä tiivistynyt ja kuihtunut haaleisiin mielikuviin ja ajatuksiin mutta tulevaisuudessa saavutamme jälleen kyvyn luoda henkisiä voimakuvia, imaginaatioita, mutta silloin aikaisempaan verrattuna täysin tietoisesti, minuuden sydämenvoimiin perustuen.   - Vaikka myytit ovat saaneetkin jälkipolville säilyneen ilmiasunsa kertomuksina, satuina, taruina, mytologioina niin niihin kätkeytyy selvästikin paljon enemmän uskoisikaan;  myytit ja mytologiat kertovat yleensä myös jotain olennaista paitsi koetun todellisuuden luonteesta niin myös itse kokijan tajunnan kokemistavasta, laadusta ja sisällöistä (ja ehkä kyseisen aikakauden ihmisen laadusta yleensäkin).

"Mitä siis myytit ovat?  Ne ovat hengen, tiedottomasti luovan sielun tuotteita. Sielu noudattaa luovassa toiminnassaan tiettyjä lakeja.  Voidakseen luoda sen täytyy toimia johonkin määrättyyn suuntaan. Mytologisella tasolla se luo kuvia. Nämä kuvat rakentuvat sielullisten lakien mukaisesti. Voisi myös sanoa: kun sielu kohoaa mytologisen tietoisuuden tasolta korkeampiin totuuksiin, on näissä totuuksissa sama leima kuin aikaisemmin myyteissä sillä ne ovat syntyneet saman voiman vaikutuksesta." (Rudolf Steiner:  Kristinusko ja vanhan ajan mysteeriuskonnot, s.57. Hki 1977)  - Steinerin mukaan kuvatietoisuus toimii ikäänkuin kasvualustana ajattelevan tietoisuuden kehitykselle, ajatuksissa ja käsitteissä elävän totuuden puhtaasti henkisen laadun tietoiselle oivaltamiselle ja kokemiselle.   

Maailman kansoilla on tunnetusti yhteinen mytologinen menneisyytensä. Professori Anttonen pohtiikin teoksen jälkisanoissa kuinka mytologisen ajattelun ymmärtäminen voisi olla avuksi nykyajan ihmiskunnan uhkakuvien (ilmaston lämpeneminen, biodiversiteetin köyhtyminen, koronapandemia jne.) kohtaamisessa ja ratkaisemisessa.  Mikä on Uno Harvan Elämänpuu tutkimuskokoelman  merkitys nykyajassa?  "Kirjan uudelleen julkaisu auttaa nostamaan näkyville elämänpuu- ja maailmanpuumytologian eriaikaiset ilmentymät, mutta myös asettamaan nykypäivän globaalit ongelmat, kuten ilmaston lämpenemisestä johtuvat kysymykset, maapallon tilasta historialliseen perspektiiviin. (...) Meidän on hyvä kysyä ehkä lapsellisilta tuntuvia kysymyksiä, kun pohdimme arvojamme ja valintojamme tässä kovien faktojen maailmassa. Miten hoidamme omaa elämänpuutamme täällä Pohjantähden alla?"

ARI HARMANEN