Allekirjoittaneella oli ilo ja kunnia tutustua Teuvo Raskun (1909-2000) värikkääseen persoonaan kirjailijan jo viettäessä aktiivisia eläkepäiviään kirjastonhoitajan työstä 80-luvun puolivälin jälkeen. Ensikohtaamisemme tapahtui hänen kirjaprojektinsa tiimoilta Tampereen Näsinneulassa kesällä 1986. Myöhemmin kohtasimme Helsingissä kahvittelun ynnä kiintoisan ajatusten ja elämänkokemusten vaihdon merkeissä. Elämänasenteen hengenheimolaisuutta ja sielujen sukulaisuuta välillämme oli selvästikin aistittavissa.
Yksi -ainakin toistaiseksi ratkaisemattomaksi jäänyt mutta sinänsä hedelmällinen- kiistan aihe meillä Teuvon kanssa kuitenkin oli. Se koski ihmisen minää ja sen alkuperää ynnä merkitystä ihmiselämän kokonaisuudessa. -Itsekkäästä egosta ja vahingollisesta egoismista ihmisen tulee pyrkiä eroon ja luopua lopulta kokonaan, se oli meille molemmille selvää. Mutta Teuvo nojasi ´minättömyyden` kokemuksen painotuksessaan omiin syvähenkisiin kokemuksiinsa ja idän (erityisesti Jiddu Krishnamurtin) hengenperintöön, minä puolestani toki omiin kokemuksiini ja länsimaisen hengentieteen periaatteisiin (Rudolf Steinerin antroposofia) korostaessani ´minän` aktivoimista, elävöittämistä ja vahvistamista henkisen koulutustien lähtökohtana.
Seuraava kirja-arvio on julkaistu Takojassa 2/1988. Kirjoittaja on muokannut ja uudistanut alkuperäistä tekstiä.
IHMINEN KYNNYKSELLÄ
-Teuvo Rasku ja Ihmisen arvoitus
MEITÄ ELETÄÄN (Transkirja, Karkkila 1987)
Elämäntaiteilija Teuvo Rasku (78) on erilainen vanhus. Iäkäs kirjailja ilmoittaa pääharrastuksekseen elämisen. Omien sanojensa mukaan mies ´elää, kokee ja tilittää`.
Rasku on harmaapäinen, eloisa ja sympaattinen supisuomalainen jääräpää, pitkän ja kaidan henkisen kehitystien tinkimätön kulkija. Mies on seilannut läpi myrskyisän 1900-luvun mitä melkoisin puhuri purjeissaan. Pasifismi, teosofia, zenbuddhalaisuus ja krishnamurtilaisuus ovat ohjanneet paatin kulkua, pahimmissakin tyrskyissä. -Niinpä niin, vanha ystäväni Teuvo; heikot sortuu elontiellä, mutta jätkä senkun porskuttaa!
Teuvo Raskun kirjoissa on useimmiten voimakas henkilökohtainen elämisen ja kokemisen maku. Teokset ´Onnea ei mikään mutta kaikki` (1987) ja ´Kaksi todellisuutta` (1983) ovat eräänlaisia tilityksiä. Perustavina aiheina ovat värikkäät elämänkokemukset, ihmisenä olemisen problematiikka ja krishnamurtilaisuus. Krishnamurtin, Kallisen ja Hellaakosken vaikutuksesta huolimatta Rasku edustaa lopultakin vain omaa (usein ristiriitaista ja traumaattista) itseään. Mies kertoo kokemuksistaan hämmästyttävän avoimesti, kuvailee vilpittömästi valaistumisen hetkiään ja autuudenelämyksiään, mutta ei salaile elämänsä varjoisiakaan puolia, vaikeita tilanteita, neurooseja ja traumoja.
Vuonna 1987 ilmestynyt Meitä eletään on iäkkään kirjailijan tähänastisen tuotannon selvästikin tärkein teos. Rasku palaa siinä vanhoihin rakkaisiin teemoihinsa, toistaa paikoitellen itseänsä mutta tavoittaa kuitenkin laveamman perspektiivin elämänkokemuksiinsa. Maslowin, Järnefeltin, Kallisen, Hellaakosken, Krishnamurtin, 28 kanssamatkustajan ynnä tietenkin Raskun itsensä opastuksella etsitään vastauksia ihmisenä olemisen vaikeisiin ongelmiin. -Raskuhan oli nuoruudessaan legendaarisen Yrjö Kallisen läheinen ystävä. Hän oli myös Jiddu Krishnamurtin pitkäaikainen tuttava ja oppilas, oli läsnä kymmenissä K:n esitelmätilaisuuksissa ja tutustui syvällisesti K:n ajatteluun. Käsittääkseni Teuvo Rasku oli yksi parhaista Krishnamurtin tuntijoista Suomessa.
Intialaissyntyinen Jiddu Krishnamurti (1895-1986) oli (ja on!) epäilemättä merkittävä hengellinen opettaja laajoille ihmisjoukoille eri puolilla maailmaa. Lempeän maailmankansalaisen ajatusten tuoreus, ennakkoluulottomuus, puhtaus, syvällisyys ja ehdottomuus ovat jotain ainutlaatuista 1900-luvun kuohuvassa tajunnanhistoriassa. Ehkä jotain vastaavaa ennakkoluulottomuutta, ajatuksen kirkkautta ja syvällisyyttä voi löytää Rudolf Steinerin (1861-1925) antroposofisesta hengentieteestä. Mutta ´Itä on itä ja Länsi on länsi - eivätkä ne milloinkaan kohtaa` : Krishnamurti ja Steiner olivat epäilemättä molemmat todellisia Vapauden filosofeja, mutta kuinka erilaiset heidän lähtökohtansa olivatkaan ja kuinka eri tavalla he lähestyivät ihmisen olemassolon arvoitusta! -Tässähän olisi tärkeä ja kiintoisa fenomenologisen tutkimuksen aihe: vertaileva analyysi Krishnamurtin ja Steinerin vapauskäsitteiden eroista ja yhtäläisyyksistä. (Aiheesta lisää Arto Koskinen: Hengen ja sielun dynamiikkaa. Takoja 2/1991.)
 |
| Jiddu Krishnamurti (1895-1986) |
Teoksen kolmannessa luvussa 28 henkilöä esittävät lyhyen kuvauksen henkilökohtaisesta mystisestä kokemuksesta, ´ajan pysähtymisestä`. Miltä tuntuu kun arkiminän rajat hetkellisesti murtuvat ja koko elämä näyttäytyy toisenlaisessa valossa? Mikä on näiden varmaankin melko yleisten transsendenttisten kokemusten merkitys, ja miksi näistä avainkokemuksista niin hanakasti vaietaan? Miksi ihmiset haluavat uskoa kiinteään ja muuttumattomaan ´minään`?
Kuvaukset ovat hyvin erilaisia ja eritasoisia. Sekalaisessa kokoelmassa on muutamia koskettavia ja riipaiseviakin tarinoita. (Allekirjoittanutta puhuttelivat ehkä eniten Hilkka Raskun, Taavi Kassilan, J.O. Mallanderin ja Visa Kalivan stoorit.) -Mutta opiksi ja ojennukseksi: kuinka erilaisia me ihmiset olemmekaan ja kuinka eri tavoin lähestymme hengellisiä asioita!
Tällaisten transsendenttisten tarinoiden muistiinkirjaaminen on jo sinänsä kulttuuriteko. Kertomukset ovat oivallista dokumentaarista aineistoa siitä evoluutioaskeleesta jota ihmiskunnan tajunnallinen kehitys on lähiaikoina ottamassa. Jos tajunnan metamorfoosiaskelta henkisempään suuntaan ei kulttuurissamme oteta, päädytään sanan kirjaimellisessa merkityksessä materialismin suohon.
Raskun mielenkiintoisen ajatusveistoksen nimi - MEITÄ ELETÄÄN - tulee Flora Courtois`n omaelämäkerrallisesta kirjasesta josta seuraava ote: "Itsen rajaaminen erilliseksi perustuu paljolti puheeseen ja ajatukseen. Kun nämä tyyntyvät, ego luopuu herruudestaan ja muuttuu palvelijaksi. Niin epädramaattista kuin tämä saattaakin olla, oletan, että juuri siinä on tuon mystiikkakirjallisuudessa niin värikkäästi kuvatun ´itsettömyyskokemuksen` lähde. Niin kauan kuin pysymme ´minässä` , joka toimii ja ´minässä` joka tavoittelee valaistumista pysymme ikivanhassa ristiriidan satimessa.
Kun elämme hetkestä hetkeen ego sulautuneena tähän välittömään ja perinpohjaiseen havaitsemiseen, ei ole mitään erillistä valaistumiskokemusta, ei polkua, ei ylitettävää rotkoa. Kun emme enää elä vanhalla tavalla, meitä eletään. Mitään ei ole menetetty. Kaikki kykymme ja taitomme, suhteemme ja muistomme ovat käytettävissä palvelemaan sopusointuisempaa elämisen tapaa. (...) Koko aiemmin erillisen itsemme ylläpitämiseen käyttämämme energia ona vapautunut virtaamaan työnteon, tanssimisen, nauramisen, nukkumisen, siis elämisen Taoon." (s.38-39)
Teuvo Raskulla tuntui riittävän elämisen iloa ja henkistä ruutia pitkän ja vaiherikkaan elämän loppumetreille saakka. Kirjailijan viimeiseksi jäänyt MEITÄ ELETÄÄN on eräistä kirjallisista ja rakenteellisista puutteistaan huolimatta uusia tajunnanlatuja aukaiseva arvokas kulttuuriteos. Raskun ja hänen kanssamatkustajiensa värikäs sanataide uskonnon, psykologian, runouden ja henkilökohtaisten hengellisten kokemusten äärellä puhuttelee ja innostaa lukijaa omiinkin tutkisteluihin ja muisteloihin.
Teuvo Raskun zenfilosofian ydin kristallisoituu teoksen viimeisellä sivulla kirjailijan omin sanoin:
"Jossain hyvin syvällä ihmistajunnassa on ajaton lepo ja tasapaino. Aikaan sidottu menemisen ja tulemisen liike ei sitä milloinkaan tavoita. Ajaton ja aika eivät ole yhteismitallisia.
Ajattomassa ajassa ei ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta, sillä se on kuolemista, kuolemaa. Ajaton ja kuolema ovat yksi ja sama.
Ihminen joka koskaan ei ole elänyt ajatonta ja siihen sisältyvää kuolemaa, sammumista, sen kauneutta ja hurmaa, väittää että tuo kaikki on joutavaa puhetta. Paljon melua tyhjästä hän sanoo eikä pääse menneen ja tulevan kahleista.Hän ei huomaa niiden rajalta tuikkivaa ajattomuuden valoa, elämän ja kuoleman samanaikaisuuden valoa.
Kun mennyt ja tuleva elävät meissä, ne sulkevat pois ainoastaan nykyhetkessä tajuttavissa ja elettävissä olevan kaikkialllisuuden. -Ja kuitenkin juuri sen kannattelemana meidän on mahdollista kokea elämisen täyteys."
Vapaa Ajattelija 2/2001
Teuvo Rasku kuollut
Vapaa Ajattelijan entinen päätoimittaja 1950luvun lopulta on
siirtynyt suureen hiljaisuuteen viime vuonna 90 vuoden korkeassa iässä.
Maisteri Rasku tunnettiin myös kirjailijana ja filosofina, joka tutki
mm. valtiokirkon etuoikeuksia ja sen suorittamia vääryyksiä.
Hänen kirjallisesta tuotannostaan mainittakoon En voi omantunnon
tähden (56), Kirkko vaakalaudalla (57), Krishnamurti
vapauttaja ja kahlitsija (74), Onnea ei mikään mutta kaikki
(78), Yrjö Kallinen - legenda jo eläessään (79), Kaksi
todellisuutta (83), Meitä eletään (87) ja Ihmisen ja
elämän puolesta (89). Monet teoksista syntyivät yhteistyössä
vaimonsa maisteri Hilkka Raskun kanssa.
Vapaaajattelijain liitto kunnioittaa Teuvo Raskun muistoa ja
humanistista elämäntyötä.
Timo I. Vasama
