ELÄMÄNPUU

   "Miss on tulta tuuiteltu,
    vaaputettu valkeata?
    Tuolla taivahan navalla,
    kuulun vuoren kukkulalla."
           (suomalainen tulensynty runo)
                                                                                   

Uno Harva: ELÄMÄNPUU uskontotieteellisiä tutkielmia.  Uno Harvan perikunta ja SKS, Riika 2019.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on julkaissut viime vuosina ahkerasti mytologiatutkimuksen merkkiteoksia uusintapainoksina. Uno Harvan  v.1920 (silloin vielä nimellä Holmberg) ilmestynyt Elämänpuu jatkaa kansallisen kirjasampomme hienoa uusintasarjaa. Aikoinaan uraa uurtaneessa teoksessa kuvattiin muinaisen elämänpuu myytin aiemmin tuntemattomia historiallisia juuria ja ulottuvuuksia uuden tutkimusmetodin avulla.  Kirja on kotimaisen myyttitutkimuksen klassikko.

Seitsemän pienoistutkielmaa menneiden aikojen myyttisistä maailmankuvista sisältänyt teos on jatkoa saman kirjoittajan Jumalauskon alkuperä -teokselle (1916). Elämänpuu julkaistiin alunperin Otavan kustantamana, joskin tutkijan piti itsekin osallistua teoksensa kustannuksiin omasta kukkarostaan sillä painatus oli kallista ja odotettavissa ollut menekki vähäinen. SKS:n uusi painos, kovakantinen tyylikkäästi toteutettu ja kuvitettu 157 sivuinen tiivis tutkimuskokoelma sisältää myös perusteellisen lähdeluettelon ja uskontotieteen emeritusprofessori Veikko Anttosen jälkisanat. 

Uno Harvan opettaja ja kollega, professori Kaarle Krohn ei kannattanut teoksen julkaisemista. (Krohn tunnettiin kristinuskon puolustajana ja hänen mielestään keskiajan kristilliset legendat olivat elämänpuun myyttien perusta.)  Lahjakkuutensa ja pätevyytensä jo monissa aiemmissa tutkimustöissään osoittanut Harva  oli kuitenkin tyytyväinen tutkimuksensa tuloksiin. Hän oli vaimonsa kertoman mukaan  vakuuttunut uuden teoksensa sisältämien  myyttitutkielmien käänteentekevyydestä oman aikansa uskontotieteessä. "Uno itse sanoo että sen kirjan esilletuoma keksintö hänen alallaan on suurin ja ihmeellisin, jonka hän koskaan voi tehdä ja että sen koko juoni on niin kauvaskantava ja uusi uskontotutkimuksen alalla." Elämänpuun pienoistutkielmien myötä Harva tuli luoneeksi uuden uskontotieteellisen tutkimussuunnan, joka nimettiin myöhemmin 1930-luvulla uskontofenomenologiaksi. Uuden tutkimussuunnan perusta oli eri aikakausien uskontojen ja kulttuurien analyyttisessa vertailussa ja siihen perustuvissa päättelyissä. Teoksen saksankielisen laitoksen julkaisemisen jälkeen Harvan teoksesta tuli esikuva monille alan myöhemmille tutkijoille.

Anttosen mukaan "Harvan tavoitteena oli esittää tiivistetysti myytteihin kodifioidut "uskomukset ja unelmat", joihin ihmiskunta on säilönyt kuvansa maailmankaikkeudesta ennen tiedon maailmassa tapahtunutta kopernikaanista vallankumousta. Harvan tarkastelussa myös kristillisten kirkkojen kosmologia tukeutui muinaisajan myyttiseen maailmankuvaan. (...) Samalla se on Harvan kokonaisselitys ihmiskunnan kosmologisesta mielikuvituksesta ja teoria myyttipohjasta, jolle maailman uskontoperinteiden peruskuvasto on rakentunut vuosituhansien saatossa." 

Uno Harvan alan klassikon tutkimuskuvausten myötä lukijalle avautuu vanhojen ja vieläkin vanhempien - siis muinaisten - Elämänpuu myyttien kiehtova maailma. Teoksen aiheina ovat Maailmanpatsas, Baabelin torni, Elämänpuu, Paratiisin virrat, Äitijumalatar, Elämänlanka ja Kohtalo.   Kaikki tutkimuskohteet kutoutuvat tavalla taikka toisella yhteisen teeman, "ihmiskunnan ihmeellisimmän satuluomuksen"  eli elämänpuun myytin ympärille.

Egyptiläinen piirros, jossa vainaja elämänveden lähteen ja sen partaalla kasvavan puun ääressä.

PUIDEN KUNINGAS

Harvan tarkastelujen lähtökohtana on muinaisen ihmisen kokemus maan ja taivaan, ihmisten ja jumalten maailman yhdistävästä - aina korkealle Pohjantähteen saakka ulottuvasta - valtavasta maailmanpatsaasta (maailmanvuori, maailmanpilari, maailmanpuu).  Tämä mahtava taivaankantta kannatteleva patsas, vuori tai puu on monissa mytologioissa kuviteltu maakehän keskipisteeseen. Altailainen taru kertoo mm. kuinka maan navalla, "kaiken keskipisteessä kohoaa maan puista korkein, hopeakuusi jättiläinen, jonka latva ylettyy ylijumalan Bai-Ylgönin asunnoille". - Kosminen puu, elämänpuu, eroaa maailmanpatsaasta tai -vuoresta kuitenkin siinä että se on oksallinen, elävä puu; se on tuore ja mehevä ja sen hedelmistä nauttiminen antaa kuolevaiselle ikuisen elämän. Monet Itä-Euroopan kansat runoilivat metsän keskellä kummulla kasvavasta jättiläiskoivusta, jonka juuret kiertävät maan yli ja oksat piirittävät taivaan. Myös Minusinskin tataarit runoilivat ihmeellisestä koivusta: 

"Kahdentoista taivaan puhki 
kasvaa vuoren kukkulalla
koivu ilman auterissa.
Kultaiset on koivun lehdet,
kultainen on koivun kuori,
maassa juurella sen allas
täynnä elämän on vettä,
altahassa kultakuppi...."

Skandinavien Edda runoudessa kerrotaan "kaikista puista suurimmasta ja parhaimmasta", Yggdrasil -saarnesta, jonka "oksat verhoavat koko maailman ja kohoavat taivaan yli, jonka runko on valkoisen nesteen peittämä" ja "joka horjuu vasta maailman lopulla".  Ikuisesti viheriöitsevän puun alla on ihmeellinen lähde Urdarbrunn, jonka ääressä puun juuriston alla asuu kolme synnyn- ja kohtalonsäätäjärtä, Nornaa.  Edda kuvailee myös kotkan elämänpuun latvaan ja Nidhugg-käärmeen sen juurien alle.  Nämä ovat Harvan mukaan kiinteästi myös aasialaisen elämänpuumytologian piirteitä: "(...) näemme usein nämä kaksi olentoa, joista käärme on varmaankin maan syvyydessä piilevien voimien edustaja ja kotka taivaan korkeimman vallan vertauskuva."

EFESOLAINEN ARTEMIS

Paratiisi on sijainnut maailman keskuksen ympärillä ja elämänpuu paratiisin keskellä. Puu on taruissa sijoitettu elämänvettä, hunajaa tai maitoa pulppuilevan lähteen, järven tai meren partaalle.  Elämänpuun juurella tai  lähteen äärellä on ollut hallitsevana hahmona jumalanäiti, äitijumalatar (sumerien Ninharsag, Babylonian Istar, syyrialaisten Astarte, persialaisten Anahita, fryygialaisten Kybele, kreikkalaisten Artemis, roomalaisten Diana). Palvottu äitijumalatar on on ollut mahtava jumalatar; kaiken synnyttäjä, elättäjä ja kohtalon määrääjä. - Harva luonnehtii tämän salaperäisen äitihahmon alkuperän selvittämistä yhdeksi uskontotieteen vaikeimmista tehtävistä. Tutkimustyönsä tuloksena hän päätyy näkemykseen että "itämaisten kansojen suuri äiti alkuaan on ollut kosmologisesti kuviteltu maakehä, jonka napa on kaiken elämän lähde ja kaikkien synnyttävien voimien vertauskuva."      

Harva tutkailee ja vertailee myös muinaisten seemiläisten, Babylonian, Intian, Etu-Aasian, Egyptin, juutalaisten ja kristittyjen paratiisimyyttejä. Erityisen huomion saa jakuuttien kansanrunouden tarusto.  Harvahan liikkui laajalti pohjois- ja itä-Siperian alkuperäiskansojen parissa, ja varmaankin jakuuttien mytologiasta löytyi luontevasti jonkinlainen kiinnekohta Elämänpuunkin pienoistutkielmiin. 

Jakuuttien tarussa on ikuisen elämän antavan puun ympäristö, paratiisi, ensimmäisen ihmisen, Valkoisen nuorukaisen asuinpaikka. Tämä jakuuttien kantaisä on nimeltään Äräidäh-buruidah-ar-soghotoh (´vaivojen ja syiden alainen yksinäinen mies`). Maailmaan ilmaannuttuan hän haluaa tietää olemassolonsa syyn. Kerrotaan että hänen edessään on "puiden kuningas joka kasvaa ruohikon keskellä. Tämä puu jonka yläpuolella häilyy sininen ilma on niin vanha ettei sen vuosisatoja voida laskea. Sen juuret ulottuvat manalan läpi ja sen latva kohoaa yhdeksän taivaan puhki." 

ASTARTEN PYHÄKKÖ BYBLOKSESSA

Muinaiset persialaiset uskoivat elämänpuun sijaitsevan maailman rautaisen keskusvuoren, Hara-berezaitin, huipulla. Vuorella sijaitsevan elämänpuun alla on elämänlähde, Ardvisura, ja iranilaisten ihana paratiisi.  Täällä oleskelee myös Gajomartan, ensimmäinen ihminen, "valkoinen olento". - Raamatun klassinen paratiisikertomus jää teoksessa yllättävän vähälle huomiolle. "Ja Herra Jumala kasvatti kaikkinaiset puut, ihanaiset nähdä ja hyvät syödä ja elämänpuun keskelle paratiisia." Ja samoin kuin muinaisten persialaisten ja myöhemmin jakuuttien vanhassa tarussa käyskentelee ensimmäinen ihminen elämänpuun äärellä myös raamatun paratiisikertomuksessa. Myyttien elonpuun ravinto antaa  kuolemattomuuden ja yhteistä niille on myös juurien alta pulppuava elämänvesi. Näin kuvastuu Harvan mukaan muinaisten seemiläisten uskomus myös raamatun kertomuksista. Harva päätyykin johtopäätökseen että "jakuuttien tarut ja raamatun kuvitelmat juontavat juurensa samasta kanta-aiheesta". Näihin tosiasioihin viitaten Harva toteaakin: "Tarumme iranilaisen sivistysvirtauksen mukana on kulkeutunut turkkilaistatarilaisille kansoille ja jakuuttien mukana vaeltanut aina etäiselle Lena-joelle asti." Näin on pelastunut nykypolville arvokas henkinen perintö iranilaisten ja muinaisten etuaasialaisten muinaisista mytologioista.

Raamatulle ja Koraanille yhteistä myyttiä paratiisin elämänpuun rinnalla kasvaneesta  hyvän ja pahan tiedon puusta  ja sen hedelmän syömisestä aiheutunutta syntiinlankeemusta Harva ei käsittele tässä yhteydessä lainkaan. (Elämänpuun juurella lymyilevästä käärmeestä tosin kerrotaan mm. Eddan yhteydessä.)  - Myytti paratiisista ja elämänpuusta epäilemättä täydentyy kertomuksella hyvän ja pahan tiedon puusta ja syntiinlankeemuksesta, jos tahdomme ymmärtää ihmisen ja ihmiskunnan tajunnankehitystä ja kohtaloa nimenomaan myyttien valossa. Mooseksen kirjan Edenin kertomus yhdessä ihmiskunnan tulevia vaiheita hahmottavan Johanneksen Ilmestyskirjan kanssa on ymmärtääkseni tässä mainio henkinen työkalu.  Hengentiede on toki avuksi myyttien kuvasisältöjen selkokielelle kääntämisessä ja käsittämisessä.

MIKÄ ON MYYTTI?

Mutta mitä sitten myytit ja mytologiat lopultakin ovat? Onko niiden tutkimisesta ja ymmärtämisestä mitään hyötyä nykyajassa? Onko myytteihin eläytyvä ihminen kenties vaarassa jäädä niiden myötä  "elämään menneisyydessä", kiinnittyä väärällä tavalla menneisyyden kuvatietoisuuteen? 

Otavan uuden sivistyssanakirjan mukaan myytti (kreik. mythos, puhe kertomus,taru) on kuvitelma, uskomus, kertomus, satu; jumaltaru, kertomus jumalista tai yliluonnollisista olennoista tai esim. maailman synnystä. - Myytit ja mytologiat ovat kiehtoneet ja askarruttaneet ihmisten mieliä lapsista vaariin aina ja kaikkialla. Mitä kauemmaksi historiassa mennään sitä merkityksellisempiä myytit ovat olleet sekä ihmisyksilön että yhteisön olemassaolon kannalta niin arjessa kuin juhlassa. Esikäsitteellinen, muinaisajan ihmistajunta on elänyt unenomaisesti myyttisissä mielen voimakuvissa, elämyksissä ja tunnoissa, yhteisessä elämänvoimien maailmassa muiden kanssa. Muinaisuuden voimakuvien rikas sisäinen maailma on nykyajan ihmisellä tiivistynyt ja kuihtunut haaleisiin mielikuviin ja ajatuksiin mutta tulevaisuudessa saavutamme jälleen kyvyn luoda henkisiä voimakuvia, imaginaatioita, mutta silloin aikaisempaan verrattuna täysin tietoisesti, minuuden sydämenvoimiin perustuen.   - Vaikka myytit ovat saaneetkin jälkipolville säilyneen ilmiasunsa kertomuksina, satuina, taruina, mytologioina niin niihin kätkeytyy selvästikin paljon enemmän uskoisikaan;  myytit ja mytologiat kertovat yleensä myös jotain olennaista paitsi koetun todellisuuden luonteesta niin myös itse kokijan tajunnan kokemistavasta, laadusta ja sisällöistä (ja ehkä kyseisen aikakauden ihmisen laadusta yleensäkin).

"Mitä siis myytit ovat?  Ne ovat hengen, tiedottomasti luovan sielun tuotteita. Sielu noudattaa luovassa toiminnassaan tiettyjä lakeja.  Voidakseen luoda sen täytyy toimia johonkin määrättyyn suuntaan. Mytologisella tasolla se luo kuvia. Nämä kuvat rakentuvat sielullisten lakien mukaisesti. Voisi myös sanoa: kun sielu kohoaa mytologisen tietoisuuden tasolta korkeampiin totuuksiin, on näissä totuuksissa sama leima kuin aikaisemmin myyteissä sillä ne ovat syntyneet saman voiman vaikutuksesta." (Rudolf Steiner:  Kristinusko ja vanhan ajan mysteeriuskonnot, s.57. Hki 1977)  - Steinerin mukaan kuvatietoisuus toimii ikäänkuin kasvualustana ajattelevan tietoisuuden kehitykselle, ajatuksissa ja käsitteissä elävän totuuden puhtaasti henkisen laadun tietoiselle oivaltamiselle ja kokemiselle.   

Maailman kansoilla on tunnetusti yhteinen mytologinen menneisyytensä. Professori Anttonen pohtiikin teoksen jälkisanoissa kuinka mytologisen ajattelun ymmärtäminen voisi olla avuksi nykyajan ihmiskunnan uhkakuvien (ilmaston lämpeneminen, biodiversiteetin köyhtyminen, koronapandemia jne.) kohtaamisessa ja ratkaisemisessa.  Mikä on Uno Harvan Elämänpuu tutkimuskokoelman  merkitys nykyajassa?  "Kirjan uudelleen julkaisu auttaa nostamaan näkyville elämänpuu- ja maailmanpuumytologian eriaikaiset ilmentymät, mutta myös asettamaan nykypäivän globaalit ongelmat, kuten ilmaston lämpenemisestä johtuvat kysymykset, maapallon tilasta historialliseen perspektiiviin. (...) Meidän on hyvä kysyä ehkä lapsellisilta tuntuvia kysymyksiä, kun pohdimme arvojamme ja valintojamme tässä kovien faktojen maailmassa. Miten hoidamme omaa elämänpuutamme täällä Pohjantähden alla?"

ARI HARMANEN

REIJO WILENIUS IN MEMORIAM

Luonnon ohella myös ihmismieltä lämmittävä kevätaurinko kurkistelee uteliaana sisään luentosalin ikkunasta.  Avaraan saliin äsken saapunut  siistiin pukuun sonnustautunut ryhdikäs keski-ikäinen mies tutkii pöytänsä ääressä mietteliäänä papereitaan. Hän on karismaattinen filosofian opettajamme, Jyväskylän yliopiston filosofian laitoksen esimies professori Reijo Wilenius, joka saapuu tänne Jyväskylään  kotoaan Helsingistä luennoimaan. Vuoden 1980 talven ja kevään luentosarjan teemana on ollut 1900-luvun filosofia.

Ennen luentoa Wilenius kertoilee tuttuun tapaansa lyhyesti ja ytimekkäästi tuoreista luontohavainnoistaan.  – Kevään ote näyttää vahvistuvan; auringonpaisteessa räystäät tippuvat, pikkulinnut visertävät ja luonto tuntuu taas vähitellen elpyvän pitkän talven jälkeen.  Valon ja lämmön lisääntyminen tekee epäilemättä hyvää myös ihmiselle.

Talven mittaan on kirkasotsainen filosofimme luennoinut mm. Heideggerista, Husserlista, Sartresta, Leninistä, Wittgensteinista, von Wrightista. Eräällä luennolla Wilenius puhui mieleenpainuvasti Rudolf Steinerin elämäkerrasta ja tietoteoreettisista tutkimuksista, Steinerin tiestä hengentieteeseen. Tänään hän tarkastelee  aatteita yleisemmällä tasolla suhteessa toisiinsa, mm. näkökulmista materialismi/spiritualismi, realismi/idealismi. Professori pohdiskelee muinaisintialaista maaja -käsitettä:  jos minä nyt kävelen päin tätä tuolia niin jalkaani taatusti sattuu - miten se voi olla mahdollista jos materia, siis sekä tuoli että jalka, olisi vain harhaa, maajaa?

Kuuntelen luentoa salin takarivissä korvat höröllä. Minusta on aina kiintoisaa kuunnella Wileniusta vaikka en aina filosofin kaikkia - erityisesti hegeliläisiä hengenfilosofisia- ajatuskulkuja kertakuulemalla toki ymmärräkään. Wilenius artikuloi yleensä selkeästi ja rauhallisesti, hänen elävässä mutta täsmällisessä sanankäytössään tuntuu usein persoonallista, lämminhenkistä voimaa. Omakohtaisten kokemusten kuvaukset ja mehevä huumori antavat luentoihin omat mausteensa.  -Wileniuksen luennoilla tuntuu vallitsevan poikkeuksetta miellyttävä vapauden ilmapiiri. Yliopistovuosina itselleni sangen tutuksi tullut sielun angstin ja tyhjyyden tunne hieman väistyy kiinnostavien ja inspiroivien aatosten tieltä.

Luennon aikana salissa näkyy kiertävän jokin isokokoinen paperiarkki, johonka suurin osa opiskelijoista kirjoittaa nimensä.  Paperiarkki osoittautuu Reijo Wileniukselle tarkoitetuksi onnitteluaddressiksi;  ´Lämpimät onnittelumme 50-vuotiaalle filosofian professorille!` Mielelläni kirjoitan oman nimeni addressiin muiden jatkoksi.

Filosofian opettajani etäinen hahmo tuli myöhemmin tutummaksi Snellmankorkeakoulussa opiskellessani ja joissakin antroposofisissa seminaareissa. Vuosien myötä tutustuin hänen ajatteluunsa myös kirjojen ja lehtikirjoitusten välityksellä. Aidon filosofin tavoin Wilenius todella arvosti ajattelua ihmisen korkeana henkisenä kykynä:  "Ei ihminen  ajattelusta mihinkään pääse."  Hänen suomalaisuutta henkivän persoonallisen ilmaisunsa laatu - mm. filosofisten käsitteiden selkeys, ytimekkyys, johdonmukaisuus ja elävyys - jätti varmaankin monien tajuntaan aktiivisia muistijälkiä.

Wileniushan ei itse luonut varsinaisesti mitään uutta filosofista järjestelmää tai katsomusta, vaan hän kunnostautui ymmärtääkseni erityisesti erilaisten filosofioiden modernissa tulkinnassa tavoittaen niiden olemuksellisuuden ja merkityksen filosofian historiallisessa kehityksessä yleensä.  Suomalaisuustaistelija J.V. Snellmanin hegeliläinen hengenfilosofia tuntui olevan lähellä hänen sydäntään.  Wilenius osoitti myös oivallisesti kuinka Rudolf Steinerin filosofinen tietoteoria ja siihen perustuva käsitys ihmisen vapaudesta,  Vapauden filosofia, juurtuu klassisen saksalaisen idealismin hedelmälliseen ajatusmaaperään ja kuinka tiede hengestä, hengentiede, saa siten johdonmukaisen filosofisen perustelunsa. 

Reijo Wileniuksen ansiot vaihtoehtoisen pedagogiikan pioneerina ja kehittäjänä Suomessa ovat kiistattomat (hän oli mm. mukana perustamassa maamme ensimmäistä Steinerkoulua Helsinkiin 1955 ja Snellmankorkeakoulua 1980).  Wilenius toimi myös - modernin eettisen individualismin, ihmisen vastuullisen vapauden puolustamisen ohella - ajanhenki Mikaelin ja  suomalaisen kansanhengen eräänlaisena asiamiehenä paitsi aikansa merkittävänä kulttuurivaikuttajana niin myös tuodessaan pontevasti esiin suomalaisen kulttuurin, kansallisten herättäjien ja Kalevalan merkitystä Suomen kansalle ja muullekin maailmalle.

Snellmankorkeakoulun pienemmissä puhetilaisuuksissa Wilenius tuntui mielellään jakavan käytännöllisiä elämänohjeita nuorelle kuulijakunnalleen.  Meditaation, käytännön taitojen ja luontosuhteen kehittämisen ohella reipas idealinkomme kannusti nuoria kuulijoitaan myös liikunnan, erityisesti kävelyn harrastamiseen.  Kävelyn luontainen rytmi sopii ihmiselle mainiosti paitsi liikunnallisesti niin myös ajattelun kannalta; Platonin filosofikoulussa antiikin Ateenassa tärkeä opetusmetodi olivat pitkien puutarhakävelyjen yhteydessä harjoitetut keskustelut, dialogit, oppilaiden ja opettajien kesken. -Pilke silmäkulmassaan Wilenius kehotti meitä myös opettelemaan jaloa pilkkimisen taitoa.  Ihmisen tajunnassa on ikäänkuin jäykistyneiden ajatusten, mielikuvien ja tunteiden  ohuen jääkerroksen alla vapaasti virtaava elävien ajatusten ja ideoiden alue. Sieltä, tajunnan syvyyksistä, pitäisi ihmisen opetella luovasti pilkkimään elämän vaihtelevissa tilanteissa toimivia ajatuksia ja ideoita..

Henkilökohtaisempaan vuorovaikutukseen Wileniuksen kanssa pääsin erään pienryhmätyöskentelyn ja kahdenkeskisten keskustelujen myötä. Ryhmätyössä Wilenius osoittautui ystävälliseksi, luovaksi ja aidosti kaikkien ajatuksista kiinnostuneeksi ryhmän jäseneksi mitenkään omaa rooliaan korostamatta.  Kahdenkeskisissä keskusteluissa Reijo kuunteli valppaasti ennenkuin loihe itse lausumaan, suorasukaisen ja rehellisen kantansa asiaan kuin asiaan sanoen.  - Nuoruuteni tunnemyrskyissä  sain filosofian ja ajattelemisen taidon opettajaltani ystävällisiä neuvoja ja hyvää opastusta sielullisten vaikeuksieni hoitamiseen. Reijo Wileniukseen liittyviä muistojani sävyttää siten kunnioituksen ohella pysyvä kiitollisuuden tunne.

PS Tässä kirjoituksessa pitäydyin lähinnä Reijo Wileniukseen liittyviin  henkilökohtaisiin muistoihini enkä edes yrittänyt arvioida hänen poikkeuksellisen mittavaa ja merkityksellistä elämäntyötään aikansa suurena kulttuurivaikuttajana.

Reijo Wileniuksen elämäntyöstä pähkinänkuoressa: https://fi.wikipedia.org/wiki/Reijo_Wilenius

MINUN MAATALOUSKURSSINI

-ajatuksia ja kokemuksia maatalouden ihmeellisestä maailmasta

´Minun maatalouskurssini` oli 1990-luvulla suosittu teema Biodynaamisen yhdistyksen piirissä. Kävipä allekirjoittanutkin tarinoimassa aiheesta Kristiyhteisössä ja Snellmankorkeakoulussa biodynaamisen viljelyn opiskelijoille. Nyt kerron myös Takojan ja blogini lukijoille värikkäistä vaiheistani maatalouden maailmassa.

Minun maatalouskurssini alkoi oikeastaan Rekolan biodynaamisen tilan kellarissa Kangasalla Pohjois-Hämeessä syksyllä 1986. Juttutuokiot tilan silloisen vihannesviljelijän Uli Schellhammerin kanssa saivat kiinnostukseni biodynaamista viljelyä kohtaan heräämään toden teolla. Antroposofiaan tutustumiseni oli toki alkanut jo vuosia aiemmin. - Tuossa vaiheessa jo entisen yliopisto-opiskelijan biodynaamiselle maatalousalalle suuntautumiseen olivat vaikuttamassa epäilemättä myös kiinnostus ekologiseen viljelyyn ja tuotteisiin ynnä lapsuuteni elämykset ja - edelleenkin mieltä lämmittävät - muistot mummon ja papan pientilalta Parkanon Vuorijärveltä, kesäiseltä heinäpellolta, navetasta, eläimistä, metsistä ja rannoilta.

Niinpä sitten seuraavana keväänä hakeuduin mukaan Snellmankorkeakoulun aloittamaan 2-vuotiseen biodynaamisen maanviljelyn ja luonnonhoidon koulutukseen. Kyseessä oli eräänlainen ´pioneeriprojekti`, ensimmäinen pitempiaikainen ekologisesti kestävän viljelyn koulutushanke Suomessa.

Koivumäen tilan toukokuuta Inkoossa

BIODYNAAMISET OPINNOT

Pieni opintoryhmämme oli sekalainen seurakunta erilaisista elämäntilanteista ja koulutustaustoista tulevia nuoria aikuisia. Kiinnostuksen aihe oli yhteinen: halusimme kaikki löytää uuden ja luonnonläheisemmän tavan toimia maataloudessa, ja ehkä elämässä yleensäkin. Myös rakkaus luontoon ja eläimiin oli yhteistä. Tehomaatalouden ongelmat, ekokatastrofit eri puolillla maailmaa ja jo silloin helposti ennustettavissa ollut tuleva ilmastonmuutos -silloin puhuttiin vielä ´kasvihuoneilmiöstä`- olivat toimineet itse kunkin herättelijöinä.

Kaksivuotinen koulutuksemme koostui kasvukauden harjoittelujaksoista biodynaamisilla tiloilla ja talvikauden opinnoista Snellmankorkeakoulussa
Helsingissä. Viljelytaitojen kehittymisen kannalta tärkeämpiä olivat toki käytännön työt tiloilla. Talven opintojaksot valottivat biodynamiikan metodista taustaa luentojen, keskustelujen, opinnäytteiden ja taiteellisen harjoittelun avulla.

Talvikauden antia olivat myös biodynaamisten viljelijöiden vierailut koululla ja heidän tarinansa biodynaamisen maatalouden harjoittamisen joskus ankarastakin arjesta. Luonnonhavainnoinnin harjoittelu -Kari Järvisen innostavalla opastuksella - ja Rudolf Steinerin Maatalouskurssi -esitelmäsarjan tutkiminen olivat opintojen keskeistä sisältöä. Maatalouskurssi oli meille ikäänkuin bd-viljelyn aapiskirja; sen sisältöjä tutkimme ja opiskelimme uutterasti niin kuin Aleksis Kiven Jukolan veljekset ABC kirjaansa aikoinaan. -Maatalouskurssin äärellä keskustelimme kouluttajiemme ja mm. taiteilija Erkki Pirtolan kanssa viljelystä, luovuudesta, siemenkaaoksesta; Kalevalasta, maanviljelystä taiteena, ´maan veistona`.

Omat maatalousharjoitteluni tein Viittakiven opistolla Hauholla ja Potin karjatilalla Säkylässä. Viittakivessa sain työkokemusta vihannesviljelystä ja Potilla karjanhoidosta ynnä peltotöistä. - Potin ranchille palasin töihin myöhemmin 90-luvun alkupuolella. Isäntäväen aloitteesta tilalle perustettiin tuolloin osuuskunta uuden omistus- ja maatalousyhteisö muodon aikaansaamiseksi. Ponnisteluistamme huolimatta osuuskunta ei saavuttanut riittävää kannatuspohjaa ja hanke valitettavasti kariutui varojen puutteeseen.


CAMPHILL

Kimbertonin kylätietä

Snellusta tieni vei Tapolan Camphill -yhteisöön Orimattilan Niinikoskelle. Kansainvälisen Camphill -liikkeen yhteisöillehän on ominaista kehitysvammaistyö ja sen ohella maatalouden ja puutarhanhoidon harjoittaminen. Camphill yhteisössä elämä jaetaan kaikkien toimijoiden kesken; hoitajat ja kehitysvammaiset (´kyläläiset`) asuvat samoissa taloissa, lapset ja nuoret käyvät koulua, arjen ilot ja surut jaetaan Erilaisia töitä tehdään yhdessä työpajoilla, puutarhassa ja maatilalla, yhdessä juhlitaan vuodenkierron juhla-aikoina. Eletään täyttä elämää arjessa ja juhlassa.

Tapolassa tein pelto- ja puutarhatöitä yleensä pienen porukan kanssa. Mukana oli puutarhuri Börje Erikssonin ja parin virolaisen etevän maatalousopiskelijan ohella toki myös aikuisia kyläläisiä. Työskentely kyläläisten kanssa ei voi olla aina ankaran tulosvastuullista mutta palkitsevaa se on lähes aina sosiaalisesti ja inhimillisesti katsoen. Heidän välittömyytensä, rehellisyytensä ja huumorinsa ei jätä ketään kylmäksi. Ja jos ja kun töitä luvataan tehdä ja sitoudutaan niin niitä sitten myös tehdään!

Samoihin aikoihin toimin myös Biodynaamisen yhdistyksen Demeter -lehden toimitussihteerinä yhteistyössä toimituskunnan ja vastaavan toimittajan kanssa. Yhteisö suhtautui ystävällisesti toimittajan hommiini ja sain riittävästi aikaa ja tilaa lehden toimitustyöhön aina silloin kun oli lehden kokoamisen aika.

Lokakuussa 1990 matkustin USA:han ja liityin Kimberton Hillsin Camphill yhteisöön Pennsylvaniassa. Puolisen vuotta kului kuin siivillä suuren yhteisön (lähes 100 henkeä) yhtenä ulkomailta tulleena vapaaehtoistyöntekijänä (taskurahaa $40 kk). -Työskentelin lähinnä yhteisön n.100ha ja parinkymmenen lehmän (lisäksi lampaita, siipikarjaa ym.) biodynaamisella karjatilalla, enimmäkseen navetassa ja osaksi myös pelloilla. Navetassa meillä oli kansainvälinen työporukka yhteistyössä kyläläisten kanssa. Homma toimi ihmeen hyvin. Motivaatio töihin tuntui olevan kaikilla kohdallaan. Enkä saanut edes kovia moitteita vaikka eräänä talvi-iltana jätettyäni töiden päätteeksi pihaton portin vahingossa auki karkasivat lehmät riemuissaan pimeään räntäsateiseen iltaan pellolle poukkoilemaan…

Arin vieressä Sherry Wildfeuer kesk.alh.

 Biodynaamisen viljelyn viljelyn ja karjanhoidon koulutukseni sai hyvää käytännöllistä jatkoa Camphill aikanani. Kimberton Hillsissä toimi talvikaudella myös Biodynamic Training Course, jossa oli opettajina paikallisia biodynaamikkoja ja opiskelijoina meidän vapaaehtoisduunareiden lisäksi joitakin lähiseutujen nuoria aikuisia. Kokoonnuimme viikottain yhtenä iltapäivänä jonkin teeman äärelle kuuntelemaan ja keskustelemaan, teimme myös taideharjoituksia. Kurssin vetäjänä toimi Sherry Wildfeuer, Kimbertonin yhteisön pitkäaikainen työntekijä, dynaaminen puutarhuri ja amerikkalaisen - vielä nykyänkin vuosittain ilmestyvän - kylvö- ja korjuukalenterin (Stella Natura) toimittaja. -Molemmat tässä mainitut Camphill -yhteisöt jatkavat menestyksellistä toimintaansa edelleen.

navetan joulu

EKOTORPPARINA TÄHTELÄSSÄ

Vuodet biodynaamisen puutarhatilan vuokraviljelijänä Inkoon Tähtelässä olivat työntäyteistä, hektistäkin aikaa maatalousyrittäjänä. Ystäväni Laura Krook ja minä saimme inkoolaisen Snåren (myös Björkbacka, Koivumäki) tilasta edullisen vuokrasopimustarjouksen keväällä 1997, ja kaupunkilaiselämä Stadissa vaihtuikin sitten kesän korvalla Tähtelän maalaisidylliin. Kanssamme maalle muutti myös Lauran teini-ikäinen poika. Vähän myöhemmin joukkoomme liittyi siskoni kennelistä saatu englanninspringeri Topi, josta oli meille kaikille iloa ja seuraa joskus yksinäisessäkin maalaiselämässä. - Luonnonkaunis puutarhatila uusmaalaisessa maalaismaisemassa tuntui aluksi melkeinpä unelmien täyttymykseltä. Oli elävää luontoa, metsän rauhaa, raikasta ilmaa ja multavia
peltoja möyrittäväksi; punainen tupa ja perunamaa!

Tähtelän peltoa

Lähes 3ha tila tarjosi kohtalaisen sopivat puitteet ja välineet pienimuotoisen biodynaamisen vihannesviljelyn harjoittamiseen. Käytössä oli tilan omistajalta ostamani vanha uskollinen David Brown traktori 1960-luvulta ja joitakin maataloustyövälineitä; koneita vuosien varrella myös lainattiin naapurista ja kauempaakin. Rikkaruoholiekittimen teetin tilaustyönä eräällä somerolaisella pajalla. Tilalla oli myös pieni kasvihuone taimikasvatukseen ja isompi tomaattien ja kurkun viljelyyn.

Vanha viisaus “ei ne suuret tulot vaan pienet menot” oli alusta alkaen varovainen ohjenuoramme. Tietoisina riskeistä ja tulevaisuuden epävarmuudesta emme halunneet tehdä suuria investointeja (esim. salaojitus, varastorakennus, iso kasvihuone) ja hankintoja vaan päätimme pitäytyä perusasioihin, tilan profiiliin sopivien maataloustuotteiden viljelyyn olemassa olevin keinoin ja välinein. - Karjaa emme hankkineet lainkaan mikä rajoitti tuntuvasti tilakokonaisuuden kehittämistä.

Tilan jo pitkään viljelykierrossa ja kompostilannoituksessa olleet multavat hietamaat tarjosivat - salaojituksen puutteen aiheuttamasta peltojen huonosta vesitaloudesta huolimatta- hedelmällisen kasvualustan biodynaamiseen vihannesviljelyyn. Karjanlantaan perustuva kompostilannoitus, nurmet, viljelykierto ja biodynaamisten preparaattien käyttö olivat tilan käytäntöä toki sitten myös meidän aikanamme. Lehmänlantaa rahtasimme eräältä lähistön karjatilalta tilalla kompostoitavaksi ja myöhemmin peltoon levitettäväksi; kompostoitua kanan- tai hevosenlantaa tuotiin joskus kauempaakin. Myös puuntuhkaa käytimme lannoitteena. -Juureksista, valkosipulista ja perunasta saimme asiakkailtamme toistuvasti hyvää palautetta mikä osaltaan kannusti jatkamaan työtä maan ja kasvien parissa. Muutama asiakkaamme ja jotkut ystävämme osallistuivat myös erilaisiin istutus- ja sadonkorjuutalkoisiimme ynnä näihin liittyviin juhlahetkiin. Maatalousalan harjoittelijoita oli tilalla töissä myös useina kesinä.

Viljelmämme oli luomutarkkailussa ja tuotteillamme oli Biodynaamisen yhdistyksen myöntämä Demeter sertifikaatti. Tilan tuotteiden markkinoinnissa ei ollut isompia ongelmia. Osa tilan edellisten viljelijöiden (eli tilan omistajien Ann-Charlotte Stadiuksen ja Kalle Ruohomäen) asiakkaista siirtyi luontevasti meille, ja saimme omien kontaktiemme kautta myös uusia. Vakioasiakkainamme oli useita steinerpäiväkoteja, pari koulua, näyttelijöiden eläkeläisravintola Thalian torppa Helsingin Munkkiniemessä ynnä useita yksityistalouksia läntisellä Uudellamaalla
ja Helsingin ja Espoon seudulla. Tuotteita myytiin jonkin verran myös torilla ja suoraan tilalta, mutta suurimmaksi osaksi kuljetin asiakkaiden tilaukset pakettiautollani ´ovelta ovelle` -periaatteella pari kolme kertaa kuukaudessa- syksy- ja talviaikana. Kevään koittaessa kellari ja pieni varasto olivat yleensä jo tyhjät.

perunapeltoa (Asterix)

Ahkerasta työnteosta huolimatta saimme piankin huomata ettei biodynaaminen vihannesviljelmä ole mikään kultakaivos…Pienen perheen toimeentuloa ei näin vaatimattomalla viljelyllä hankita, ei, vaikka kovalla väännöllä paikallisen maataloussihteerin kanssa olinkin saanut tilan pellot 5-vuotisen EU-tuen piiriin. - Emäntä hakeutuikin pian tilapäistöihin ja sitten useaksi vuodeksi vanhusten täysipäiväiseksi virikeohjaaksi Inkoon kunnan palveluksessa. Ristiriita kokopäivätyön ja tilalla tarvittavan työpanoksen välillä sekä monet käytännön ongelmat johtivat lopulta Lauran ja poikansa uusiin valintoihin ja tilalta pois muuttoon. – Itse toimin puolisentoista vuotta viljelyn ohessa henkilökohtaisena avustajana eräälle liikuntavammaiselle neljänä iltana viikossa ja myös erään kehitysvammaisen nuoren tukihenkilönä. Talvisin tein lomitustöitä.

Tähtelän talvea

Monissa alan projekteissa on vuosien mittaan tullut selväksi että biodynaaminen tilakokonaisuus tarvitsee välttämättä aktiivisen sosiaalisen tukiyhteisön avuksi tilan töihin ja talouden tueksi. Työmotivaationi joskus suorastaan viheliäisen yksinäiseen puurtamiseen pelloilla ja kellarissa alkoi alkuvuosien intoilun jälkeen vähitellen hiipua. Myönnän toki että tietyt henkilökohtaiset puutteet biodynaamisen tilan ylläpitoon vaadittavissa monipuolisissa sosiaalisissa ym. taidoissa ja luovuudessa eivät juuri parantaneet tilannettani. Niinpä johtopäätöksenä oli ´back to basics`;oli arvioitava omaa olemassaoloa kovien realiteettien, arkielämän mielekkyyden ja taloudellisen toimeentulon kannalta.

Syysmarkkinoilla Stadissa syksyllä 1997

LOMITTAJANA

Maatalouslomituksia olin tehnyt jonkin verran jo 90-luvun alussa Jenkkilästä palattuani. Lomitushommat jatkuivat sitten Tähtelässä lähistön tiloilla Inkoossa aluksi harvakseltaan, ensin kunnan palkkaamana tuntipalkkaisena ja myöhemmin määraikaisena useita jaksoja. Vakituiseksi kuukausipalkkaiseksi lomittajaksi Länsi-Uudellamaalla - aluksi Karjalohjan kunnan, myöhemmin Salon kaupungin palveluksessa - ryhdyin vielä Tähtelässä asuessani vuoden 2003 alusta.

Lomittajan arki on perinteisesti ollut mielenkiintoista ja vaihtelevaa työtä pääasiassa tuotantoeläinten parissa monenlaisilla tiloilla navetoissa, sikaloissa, lammastiloilla, kanaloissa; yhteistyötä tilallisten kanssa mitä erilaisimmissa olosuhteissa ja elämäntilanteissa. Toimenkuvaan kuuluvat myös sosiaalinen
kanssakäyminen ja vuorovaikutus, luonnonläheinen työympäristö ja – maatilojen jatkuvasta vähenemisestä aiheutuvat - pitenevät työmatkat. – Useita satojatuhansia ajokilometrejä lomitustöissä on meikälläkin takana, vuosien kuluessa on tullut koluttua n. 90 maatilaa ( suurimmaksi osaksi navetoita, myös sikaloita ynnä kanaloitakin jonkin verran) lomitus- ym. maataloustöiden merkeissä. Lomitustyö on tarjonnut minulle elannon ohella yhteistyötä ja kumppanuutta - ystävyyksiäkin!- erilaisten ihmisten kanssa, maaseutuhenkisen elämänkokemuksen lisäksi myös kouluttavia ammatillisia ja sosiaalisia haasteita.

Yllä lyhyesti hahmottamani lomittajan työnkuva on maaseudun muuttumisen ja tehomaatalouden myötä tullut entistä vaativammaksi ja kovemmaksi. Maaseudun pientilalliset, persoonalliset ´elämäntapaintiaanit` ovat katoamassa sukupuuttoon. Vuosien kuluessa olen saanut seurata aitiopaikalta maatilojen lukumäärän rajua vähenemistä (esim. maitotilat ovat vähentyneet parissakymmenessä vuodessa n. 20 000sta alle 6000een, n. 500 maitotilan vuosittain lopettaessa), tilakoon nopeaa kasvua ja maaseudun elinkeinorakenteen kuihtumista ja vähittäistä autioitumista. Alle 20 lehmän navetat ovat jo lähes kadonneet (keskikoko tällä hetkellä n. 40 lehmää), ja suurimmat useiden satojen nautojen navetat alkavat nykyään muistuttaa maidontuotantotehtaita. Maataloudesta on tullut -1990-luvulta asti harjoitetun maatalouspolitiikan johdonmukaisena seurauksena- teollista yritystoimintaa, agribisnestä, jossa tärkeintä näyttää olevan voiton maksimointi hinnalla millä hyvänsä ja menestyksen ensisijainen mittari on taloudellinen tuotto, eläinmäärän ja tilakoon jatkuva kasvattaminen. - Omat tempoiluni lomituksen oravanpyörässä päättyivät kolmisen vuotta sitten pariin työperäiseen vammaan ja vakaviin terveysongelmiin.

Kemiallisteknisen ja biodynaamisen viljelyn laajempi vertailu vaatisi oman artikkelinsa. Lyhyesti voi todeta että työn ankarassa arjessa on toki paljonkin yhteisiä piirteitä, metodeja ja tekniikkaa.  Maatalousyrittäjän arki ei ole nykyään ruusuilla tanssimista millään tuotantotavalla. Biodynaaminen maatalous on kuitenkin pääpiirteittäin sekä maailmankatsomukseltaan että käytännössä selvästi kokonaisvaltaisempaa, erilaisia elämänyhteyksiä laajemmin tiedostavaa ja huomioon ottavaa tehomaatalouteen verrattuna. Antroposofiseen ihmis- ja maailmankäsitykseen perustuvassa biodynaamisessa (bios=elämä, dynamis=voimat) viljelyssä – niinkuin ekologisesti kestävässä maataloudesssa ehkä yleensäkin - työskennellään ennenkaikkea luonnon elävyyden ja erilaisten rytmien alueella. Yksipuolisen tuotannon, taloudellisen tuoton maksimoinnin ja luonnonresurssien lyhytnäköisen tuhlaamisen sijaan pyrkimyksenä on  tehdä pitkäjänteistä yhteistyötä luonnon elävien voimien ja olemusten (elävä maa, kasvit, eläimet, ihmiset) kanssa. Tärkeää on myös viljelijän itsensä kehittyminen sekä kokonaisvaltaisesti ihmisenä että ammattityössään.   Biodynaaminen kulttuurivirike merkitsee viljelijälle ja yhteisölle monipuolisia ja mittavia kehityshaasteita mutta juuri tämän ansiosta sen avulla on mahdollista löytää käytännöllisiä ratkaisuja aikamme maatalouden ekologisiin ja sosiaalisiin ongelmiin ja olla siten mukana rakentamassa parempaa tulevaisuutta.



Demeter/Takoja 4/2019