KOLME KUVAA KALEVALASTA

- muutama sana kalevalaisesta eurytmiadraamasta

                                                           

Mahtava kansalliseepoksemme on ollut vuosikymmenien saatossa epäilemättä aivan ehtymätön luovan inspiraation lähde monille maan tallaajille. Erityisesti hengelliset etsijät niinkuin myös monet kuvataiteilijat, kirjailijat, runoilijat ja muusikot, myös postmodernin aikamme monenlaiset poikkitaiteilijat, ovat löytäneet Kalevalasta innoitusta ja tukea luovalle työlleen.

Runollisen rytmisessä poljennossaan Kalevala on kiehtonut myös tanssitaiteilijoita, toki myös eurytmistejä, noita uudenlaisen tanssitaiteen edustajia.  Helsingissä joulu- ja helmikuussa tähän mennessä kolme esitystä saanut eurytmiadraama Kolme kuvaa Kalevalasta ikäänkuin päivittäen vahvisti jo aikaisemminkin nähdyn  ja koetun tosiasian:  eurytmia esittävänä taidemuotona soveltuu erinomaisesti musiikin ja runouden, myös kansalliseepoksemme Kalevalan myyttishengellisten sisältöjen tanssitaiteelliseen ilmaisuun. 

Yleisöäkin tuntui kalevaladraama  kiinnostavan sillä (ainakin kahtena ensimmäisenä iltana  teatteri  Universumissa 3.12 ja Marjattakoululla 3.2 joissa olin läsnä) katsomot olivat lähes täynnä. Siksi onkin suuri harmi että niinkin paljon aikaa, vaivaa ja taloudellista panostusta vaatinut produktio ei ehkä saa enempää kuin kolme esityskertaa, median huomiosta (Hesari, TV) nyt puhumattakaan.  Ja mainittakoon tässä nyt vielä, että taloudellisesta tuesta ja pääsylipputuloista huolimatta produktion ohjaaja joutui maksamaan osan kuluista omasta kassastaan.

Kotimaisen eurytmian Grand Old Lady, esityksen dramaturgi, koreografi ja ohjaaja Anja Riska oli tällä kertaa ideoinut poikkeuksellisen monipuolisen ja vaativan Kalevala aiheisen eurytmiatanssidraaman. Kalevalan sisältöjä on toki vuosien varrella tulkittu Anjan esityksissä aiemminkin mutta ehkä ei kuitenkaan näin voimallisen vaikuttavasti kuin tällä kertaa, mene tiedä.  Produktiossa oli taiteilijoita Suomesta, Venäjältä ja Virosta ja se toteutettiin kaikkiaan 9 eurytmistin, muusikoiden (3), laulajien (3), lausujien (3) ja valomiehen voimin. Ainakaan näin maallikon silmin taiteilijoiden yhteistyössä ei huomannut juuri moitteen sijaa.  Harmi vain kun Louhen roolia esittänyt eurytmisti ei sairastumisen vuoksi päässyt Marjattakoulun esityksiin mukaan; poissaolo oli kuitenkin  paikattu onnistuneesti.

LEMMINKÄINEN (STANISLAV TATLOK)

Eurytmiadraaman myötä saimme jälleen kerran kokea Kalevalan värikkäitä tunnetäyteisiä voimakuvia luovasti tulkittuina ja toteutettuina: Lemminkäisen tragedia ja pelastuminen, Väinämöisen soitto uudella kanteleella ja Marjatan pojan syntymään liittyvät tapahtumat. -Kansallisen tajunnangalleriamme kaikille yhteistä myyttistaiteellista aarteistoa; mutta, hengellisessä merkityksessään, modernin eurytmian keinoin "päivitettyjä" ja elävöitettyjä  imaginaatioita ihmissielun arkkityyppisistä kokemuksista ja henkisen kehityksen eräistä lainalaisuuksista täällä maan päällä. 

TUONELAN JOUTSEN  (ANASTASIA MOSINA)

On päivänselvää että eurytmia esittävänä tanssitaiteena merkitsee kovaa haastetta niin tekijöilleen kuin katsojilleenkin.  Eurytmisteille haaste on varmaankin liikunnallistaiteellinen mutta myös kaikkia olemuspuolia koskeva:  voi vain aavistella kuinka ankarasti ja kärsivällisesti eurytmistit joutuvat työskentelemään kyetäkseen luovasti ilmaisemaan musiikin ja runouden sisältöjä oman kehonsa eläytyvien liikkeiden avulla, ja tämä kaikki yhteistyössä muiden eurytmistien ja taiteilijoiden  kanssa! - Katsojan haaste on puolestaan - ainakin oman kokemukseni mukaan - eläytyvässä havainnoimisessa ja kokemisessa, oivaltamisessa. Pelkän älyllisajatuksellisen lähestymistavan, "pää edellä" lähestymisen varassa jää käteen pelkkä luu ilman elämää ja tunnetta. Eurytmian salaisuus ei todellakaan avaudu katsojalle ilman kykyä esteettistaiteelliseen lähestymiseen, ilman oivallusta ihmiskehon intuitiivistietoisesti hallitun elekielen taiteellisesta ilmaisusta. Lohdullista ja mieltä lämmittävää on ollut huomata että eurytmian katsojanakin voi vuosien kuluessa vähitellen kehittyä tajuamaan ja kokemaan tämän vaativan taidemuodon rikkautta.

MÄRKÄHATTU KARJANPAIMEN (JUPE LARIMO)

Kalevaladraaman esitteessä kerrotaan pyrkimyksestä kohottaa Kalevalan "sisällöt ja kieli eläviksi kuviksi".  Asettamassaan tarkoituksessa esitys olikin kaikenkaikkiaan ilmeisen onnistunut.  Kalevalan teksti ja kuviin  liitetyt sävelet (Sibelius, Merikanto, Riska) valautuivat eläväisen rytmisesti liikehtiviin muotoihin eurytmistien kehojen tanssillisissa eleissä ja liikkeissä; tilassa kaikuvien taiteellisten sisältöjen dynaamista harmoniaa rytmisesti liikehtivän ja - parhaimmillaan aivan joka solullaan! - eläytyvän ihmiskehon kanssa.

  -Kuinka uhkaavan synkeästi elehtikään Jupe Larimon esittämän Märkähattu karjanpaimenen demoninen hahmo;  eteerisen pehmeästi, viehkeästi ja keveästi Anastasia Mosinan Tuonelan joutsen; Stanislav Tatlokin Lemminkäisen riipaiseva elekieli yllättävän kuoleman koittaessa; Anja Riskan tulkitsema lempeä mutta voimakastahtoinen ja ehdottoman päättäväinen Lemminkäisen äiti...Tasapainoiselta ja varmaotteiselta vaikutti myös muiden eurytmistien elekieli.  Ja kaikki tämä,  draaman   eurytmisoitu Kalevalakuvasto, vaihtelevasti väreilevän musiikin ja väkevän lausunnan monisävyisessä äänimaisemassa, unohtamatta myöskään draaman kulkua tukenutta ja  tunnelmia värittänyttä valomiehen taidokasta värivalojen käyttöä...    - Summa summarum: Katsojan aisteja hyväilevää ja sielua hivelevää esittävää tanssitaidetta, elävän  kaunista rytmistä  liikettä, EU-RYTMIAA (eurhythmos)! 

LEMMINKÄISEN ÄITI  (ANJA RISKA)

Ehkäpä joidenkin kalevaladraaman katsojien kokema taiteellinen elämys oli kuin raikkaan veden lailla puhdistava, sielun katharsis. Draaman hiljaisena jälkikaikuna jäi tajuntaan soimaan kiitollisuuden tunne: eurytmia voi oikealla asenteella, taitavasti esitettynä, olla ihmisen sielua puhuttelevaa modernia Logoksen, Luovan Sanan palvelemista taiteen keinoin. Tällaista saimme kalevalaisen eurytmiadraaman katsojina kokea,  ja toivotaan että jatkossakin saamme.  

UUDEN LAULUN KALEVALAN TEKIJÄ SEPPO HUUNONEN ONNITTELEE OHJAAJA
ANJA RISKAA ESITYKSESTÄ.

https://ariharmanen.kuvat.fi/kuvat/EURYTMIA/EURYTMIADRAAMA+++Kolme+kuvaa+Kalevalasta/

                                                                     TEKSTI JA KUVAT: ARI HARMANEN
                                                                                           

                                                                  TAKOJA 1/2018

                                                                           

Haastattelin taiteilija Anja Riskaa Takoja -lehteen pariinkin otteeseen 1980-luvun loppupuolella.  Ensimmäisen haastattelun teemana oli Werbeck laulu, ja toisen, huomattavasti  laajemman jutun (Takoja 1/88) teemana oli eurytmia (eu - kaunis, harmoninen, rhythmos - liike, rytmi).  -Piirrokset ovat Anjan alunperin haastattelua varten piirtämät.  Valokuvat myöhempää satoa, joistakin 2000-luvun produktioista ottamiani. Olen hiukan muokannut ja lyhentänyt alkuperäistä tekstiä.

. 

Antroposofisen tietoisuusliikkeen sytyttäjä Rudolf Steiner kehitti 1910-luvulla - lukuisten muiden töidensä ohessa - uuden liikuntataiteen. Tämä tapahtui erään tanssitaiteesta kiinnostuneen nuoren tytön pyynnöstä.  Uusi taidemuoto sai nimekseen eurytmia (kaunis rytmi). Modernin vihityn läheinen ystävä Marie von Sivers otti sittemmin eurytmian kehittämisen ja eteenpäinviemisen sydämenasiakseen.

Uusi tanssitaide pyrki ilmentämään ihmisen ja maailman eläviä henkissielullisia sisältöjä ihmiskehon tietoisesti hallittujen liikkeiden avulla. Pysähtymätön henkisten lakien alainen liike ja muotoja luova virtaavuus, joka Kaikkeudessa koko ajan vallitsee tuodaan eurytmistisessa liikunnassa aistein havaittavaan rytmisesti elävään ja liikehtivään muotoon. Tässä käsittämättömän valtavassa elämänvirrassahan me ihmiset ja fyysisille aisteillemme ilmenevä luomakunta jatkuvasti elämme: "panta rhei", kaikki virtaa väitti jo suuri Herakleitos Hämärä aikoinaan. Yksittäisten luontokappaleitten elämä on kuitenkin aineellisella olemisen tasolla vielä aivan unenomaista ja tyystin vailla kykyä käsittää omaa olemuksellisuutta. Ihmistajunnassa luonnon tiedoton elämä vihdoin herää - tai ainakin saattaa herätä - ajattelevaan itsetietoisuuteen omasta olemisesta. Käsittääkseni juuri eurytmia tarjoaa erään erinomaisen taiteellisen tietoisuustien tähän jatkuvasti pulppuavaan, virtaavasti liikkuvaan ja itseään luovasti muuntavaan kaikkialliseen elämänolemukseen.

Kaunisrytmi sai suopean vastaanoton ja on osoittautunut vuosikymmenten saatossa elinvoimaiseksi taidemuodoksi. Eurytmiakouluja on nykyään eri puolilla Eurooppaa ja Yhdysvalloissa. Suomen eurytmiakoulu on Helsingissä. Routaisella niemellämme työskentelee kolmisenkymmentä eurytmian opettajaa. (tilanne siis 1988, toim.huom.) Näyttää siltä että kiinnostus tätä taidemuotoa - kuten myös antroposofiaa - kohtaan kasvaa jatkuvasti. Läheskään kaikkia eurytmian mahdollisuuksia ei ole vielä hyödynnetty. Uskon, että tämän kokonaisvaltaisen taidetanssin läpilyönti laajempaan tietoisuuteen tapahtuu vasta tulevaisuudessa.

Anja Riska aloitti eurytmian opettamisen Tampereella syksyllä 1985. Innokkaat tamperelaiset harrastajaeurytmistit ovat antaneet tämän vuoden (1987-88) kuluessa parikin aika mukavasti onnistunutta julkista eurytmiaesitystä. Allekirjoittanut on myös osallistunut joillekin Anjan alkeiskursseille (näyttämölle on kuitenkin matkaa ainakin muutama vuosi). Innostuin, kiinnostuin ja ryhdyin kyselemään. Tämä haastattelu on eurytmian tekemisen äärellä syntyneiden lukuisten kysymysten, pohdiskelujen ja keskustelujen tulos. Viehättävä tietoisuustaiteilija ja laulava eurytmisti puhuu nyt eurytmian avoimista salaisuuksista.

teatteri Universum,  jouluk. 2017

Mikä sai sinut kiinnostumaan ja innostumaan eurytmiasta?

Anja: "Liikuntataide on lapsuudesta saakka ollut minulle läheistä. Olen opiskellut laulua ja musiikkia,ollut kiinnostunut näyttämötaiteesta ja tutustunut antroposofiaan. Eurytmiassa nämä kaikki elementit yhdistyvät, joten ei liene ihme. että ajan mittaan tunsin eurytmian omaksi alakseni (laulun ohella). Lämpenin sille kuitenkin hyvin hitaasti, sillä eurytmia jonka näin ja koin steinerpedagogiikan opiskelun aikana, puhutteli hyvin harvoin. Se oli mielestäni enemmän tieteellistä, ajatuksellista, kuin taiteellista, elämyksellistä. Meninkin eurytmiakouluun ottaakseni selvää. mikä mysteeri siinä on takana jota en tajua, joka saa aikaan sen, että eurytmia on näyttämöllä useimmiten niin mitään sanomatonta "perpetum mobilea"että se minkä välittömästi kuuli musiikista ja puheesta ei näkynyt. Ja huomasin että eurytmiakursseilla eurytmian tekemisestä useimmiten puuttui liikunnan ilo. Onneksi osuin eurytmiakouluun jonka avut ovat sen taiteellisuudessa, nimittäin Stuttgartin kouluun. Nyt jälkeenpäin voin sanoa, että olen todellakin oppinut ymmärtämään eurytmiasta sellaista, jota ennen opiskeluani en nähnyt. Se liittyy liikkeiden eteeriseen laadullisuuteen. Kuitenkin samalla olen sitä mieltä. että edellä sanotuissa arvosteluissa edelleen perää."

Opiskelit 4 vuotta laulua ja eurytmiaa Stuttgartissa. Millaista opiskelun arki oli ja miten sopeuduit saksalaiseen miljööseen?

Anja: "Sopeutumisvaikeuksia ei ollut lainkaan, sillä se mitä opiskelin, se maailma, joka vähitellen avautui sekä eurytmiassa että laulussa, otti minut täysin valtoihinsa. Se kantoi kaikkien käytännön vaikeuksien yli, joita ei puutu siltä, joka muuttaa 5-vuotiaan lapsen kanssa yksin vieraaseen maahan. Siellä ei ollut mummoa, tätiä tai kummia lapsenvahtina tuuraamassa."

"Rahaa olin säästänyt ennen Saksaan muuttoa niin, että olisin Suomessa elänyt sillä poikani kanssa 2 vuotta mutta silloin oli näiden maiden rahojen ja elinkustannusten suhde sellainen, että rahat riittivät vain vuodeksi. Ensimmäisen opintovuoden jälkeen aloin saada Saksasta stipendejä ja opintolainaa, joten pärjäsin. - Sivumennen sanoen, Suomesta en ole koskaan saanut minkäänlaista opintotukea aikaisempia steinerpedagogisia tai myöhempiä taiteellisia opintojani varten. Tämän sanon rohkaistakseni nuoria ja miksei vanhojakin lähtemään ulkomaille opiskelemaan."

Marjattakoulu, tammikuu 2015.

"On olemassa säveleurytmiaa ja äänne-eurytmiaa. Miten ne eroavat toisistaan?"

Anja: "Niinkuin musiikki ja puhe eroavat toisistaan. Säveleurytmiassa yritetään ilmentää uskollisesti musiikin kaikkia eri elementtejä. Rytmiä,intervalleja, säveliä,sointuja. melodioita, dynaamisia vaihteluita. tunnelmia. Yritetään mennä hyvin syvälle musiikkiin,. jotta saataisiin esille ne liikkeet ja eleet. jotka musiikissa piilevät. Äänne-eurytmiassa tehdään liikkeitä sanojen sisältöjen, tunnelmien ja äänteiden mukaan. Jokaisella konsonantilla ja vokaalilla on oma eleensä.Jokainen äänne on aivan oma maailmansa, äänteillä on yksilöllinen sisältönsä."

"Lyhyesti sanottuna: eurytmia on näkyvää musiikkia tai näkyvää puhetta. Musiikki ja puhe ovat aina liikettä, musiikki ensisijaisesti virtaavaa, puhe puolestaan muotoavaa liikettä. Kaikki minkä kuulemme on SILLÄ HETKELLÄ tapahtuvaa liikettä. Sen sijaan se minkä näemme valmiiksi luotuna maailmana ympärillämme on jähmettynytää liikettä, sillä se on liikkeestä syntynyt. Mikä on ihmiskäden tekemää, takomaa, mikä Luojan käden muotoamaa. Nämä kaikessa olevaisessa piilevät liikkeet, muotoavat voimat eurytmia tekee näkyväksi. Eurytmia ikäänkuin vapauttaa maailman lumouksestaan ja se alkaa puhua itsestään enemmän."

"Muinaisajan ihmiset kokivat välittömästi nämä muotoavat voimat. Kun puhekieli syntyi, nämä esineissä ja asioissa piilevät määräsivät syntyvän sanan muodon. Ei ole sattumanvaraista, että se taivaalla välähtävä siksak -muotoinen sai nimekseen salama tai luonnossa kasvava korkea kapea sai nimekseen puu. Jos joku toinen sanoo samasta käsitteestä baum, niin hän varmaankin on kotoisin sellaisesta maailmankolkasta, jossa kasvaa enemmän reheviä lehteviä tuuhealatvuksisia lehtipuita (esim. tammia tai pyökkejä) kuin meillä jossa havupuut ovat valtapuuna."

"Äänielimissä nämä liikkeet ovat jäljellä. Niissä tapahtuvan liikkeen seurauksena ilmenevät sanat ja puhe. Ennenkuin puhekieli kehittyi, ihminen ilmaisi itseään koko olemuksellaan, liikkein, jotka olivat yhtä luovien maailman muoto."

teatteri Universum jouluk. 2017

No tekivätkö entisajan ihmiset sitten eurytmiaa ikäänkuin luonnostaan?

Anja: "Niin, edellä oleva selittelyni johtaa luonnostaan tuohon kysymykseen. Ja varmasti on niin, että se tapa, jolla muinainen ihminen ennen puhekieltä ilmaisi asioita, on sukua eurytmian tekemiselle. Kuitenkaan ei mikään taakse jätetty seikka palaa sellaisenaan, sillä välissä on ihmiskunnassa tapahtunut kehitys. Se valtava tietoisuuden kehitys, tietoisen minuuden kehitys, mikä noista ajoista lähtien on tapahtunut, erottaa miedät siitä. Jotta tämä kehitys olisi päässyt tapahtumaan, ihminen erkani ympärillä vaikuttavista voimista ja toisista ihmisistä, hän yksilöityi. Minätietoisuuden kehittymiseksi keho kovettui ja siten erotti meidät ympäröivästä. Yliaististen voimien havaintokyky menetettiin. Mutta orpoudessaan ihmisessä syntyi kaipuu näiden voimien yhteyteen. Nyt vasta syntyi taide sanan varsinaisessa merkityksessä. Taide luo sillan henkiseen, yliaistilliseen. Se on siis ihmisen tietoisen pyrkimisen tulosta."

"Pinnallisesti katsottaessa voidaan vanhimpien aikojen esteettisiltä näyttäviä teoksia pitää taiteena, mutta todelliseen taidekäsitykseen tulee lisäksi se piirre, että kun ihminen luo minuudestaan käsin, hän on mukana luomistapahtumassa. Hän ei ammenna pelkästään luonnonvoimista."

Eurytmiaan kätkeytyy selvästikin valtavat terapeuttiset mahdollisuudet. Tämä taidetanssi tarjoaa ihmiselle hieman toisenlaatuisia virikkeitä kuin nämä tunnetummat ja perinteisemmät tanssit. Heinrich Koebelin tavoin voimme sanoa, että eurytmia tuo välitöntä parannusta siihen sairauteen, joka ilmenee negaatioina ihmisten välillä. Mutta mihin eurytmian parantavat vaikutukset sitten perustuvat?

Anja: "Eurytmia elävöittää ja vahvistaa ihmisessä olevia eteerisiä voimavaroja, jotka ovat fyysisen ruumiin rakentajia ja ylläpitäjiä. Terapiassa näitä parantavia voimavaikutuksia käytetään hyväksi. Ja kyllä eurytmia elävöittää myös sielun ja hengen voimia. Tunne-elämä tulee tasapainoisemmaksi ja myös ajattelu, ymmärrys, voi tulla elävämmäksi ja liikkuvammaksi. Eurytmia saattaa siten helpottaa piintyneistä mielipiteistä ja lukkiutuneista ajatuksista vapautumista."

Mikä Taivaan lahja pellon kyisen kyntäjälle! Eikä mitään kurttuista ähryilyä lihaksien, rautojen ja proteiinitablettien kanssa, vaan ennenmuuta taiteellisesti luovaaa työskentelyä sisäisen ja ulkoisen maailman välisen dynaamisen lämpötasapainon aikaansaamiseksi ja ylläpitämiseksi. Nykyaikaista henkiaineellista bodybuildingia sanan parhaimmassa ja syvimmässä merkityksessä!

Vuoden 1984 loppupuolella hentoinen mutta sangen päättäväinen ja tarmokas Riska kokosi Stuttgartissa saksalaissuomalaisen eurytmiaryhmän (9 saksalaista ja 3 suomalaista eurytmistia). Vajaan puolen vuoden intensiivisen harjoittelun tuloksena syntyi puolitoista tuntia kestänyt Kalevala -aiheinen eurytmiaesitys. Ryhmä esiintyi Länsi-Saksassa 7 kertaa. Suomessa tämä merkittävä pioneerityö nähtiin suurten järjestelyvaikeuksien takia vain kerran, Jyväskylän Kalevala -kongressissa kesällä 1985.

Anjan mukaan sekä saksalaiset esiintyjät että yleisö pystyivät eläytymään Kalevalan tapahtumiin hyvin, vaikka koko esitys tapahtui suomen kielellä.

Anja:"Kalevalan kieli on alkuvoimaisen ilmaisevaa. Se on äänteiltään aitoa muotovoimakieltä. Eurytmian kannalta on tärkeätä oivaltaa, kuinka Kalevalan sisältö elävöityy sanojen ja äänteiden avulla. Jos nämä elävöittävät tekijät jättää pois, menettää paljon."

Menettää Kalevalan!

Anja: "Kyllä. Sen huomaa kun kuulee luettavan Kalevalaa jollain vieraalla kielellä. Sen alkuvoimaisuus ei tule silloin niin esille."

Kertoisitko haastattelun lopuksi oman käsityksesi suomalaisen eurytmian tilasta. Onko kauniilla rytmillä tulevaisuutta tässä soiden, roudan ja naapurikateuden kylmässä ja pimeässä Pohjolassa?

Anja: "Eurytmia ylipäänsä on kehityksensä alkutaipaleella. Ihmisten kyvyt tälla alalla tulevat kasvamaan ennalta arvaamattomaan kukoistukseen. Mutta se kestää vielä monta sukupolvea. Sen kokee jokainen eurytmisti, joka vaivalloisesti nuoteista katsoo, mikä sävel milloinkin soi, eikä esim. kuule että nyt soi näin (e-sävelen ele käsillä). Voin kuvitella, että joskus hamassa tulevaisuudessa ei tarvita edes soivaa musiikkia tai kuuluvaa puhetta tukena, vaan eleet ja liikkeet puhuvat katsojille välittömästi soivuuden ja sen kaikki eri vivahteet ja laadullisuudet."

"Epävarmuus näinkin uutta taidetta tehtäessä ilmenee dogmaatti- suudessa, siinä, että pitäydytään hyvin jäykästi kirjoitetuissa ohjeissa ja annetaan sen kahlita luovuutta ja elävyyttä. Sitä rikkautta, mikä taiteissa on, ei voi mitenkään panna ohjeina kansien väliin. Steiner kehotti eurytmian oppilaitaan aina etsimään, kokemaan, eläytymään, löytämään."

Vantaan Steinerkoulu helmik.2016

"Ennenkaikkea pitäisi eurytmistien enemmän keskittyä välittömään kuuntelemiseen, ei tuoda tiedoistaan sitä kulloinkin tehtävää liikettä vaan lähteä välittömästi musiikin tai puheen kuuntelemisesta. Sillä se tieto, mikä kullakin päässään on, on niin paljon harmaampi, jäykempi, liikkumattomampi, köyhempi, elottomampi kuin se laatu mikä sillä hetkellä tilassa liikkuu. Ja ennekaikkea sillä mikä kuuluu, on liikkeen virtaavuden laatu, ja sen pitäisi antaa soljua välittömästi myös eurytmiaa tekevän jäseniin."

"Eräässä aikaisemmassa vastauksessani mainitsin jotain älyllisyyden kovettamasta kehosta. Suomalaisilla ei nähdäkseni ole älyllisen sivistyksen vaikutus mennyt vielä niin pitkälle. Mutta on paljon tekijöitä teknismaterialistisessa kasvuympäristössä Suomessakin, jotka vaikuttavat että täälläkin oikea ryhti ja luonnollinen liike ilman milloin missäkin olevia jännityksiä on nuortenkin parissa jo harvinaisuus. Tilanne pahenee vuosi vuodelta kiihtyvässä tahdissa. Jos vaikka onkin niin että yhdellä ja toisella taholla on herätty pohdiskelemaan materialististeknisen maailmanmenon haittoja ja ruvettu avautumaan nk. pehmeille arvoille, on siitä vielä pitkä matka käytännön johtopäätöksiin ja käytännön toimiin. Niin kauan tekevät epäinhimilliset kasvutekijät hallaansa, päivä päivältä, vuosi vuodelta. En tässä nyt puutu tarkemmin siihen, mitä nuo epäinhimilliset ympäristötekijät ovat. Sanon vain että on suomalaisten onni että heillä on vielä niin paljon tervettä ja voimakasta luontoa ympärillään ja että se saa olla ihmisten tiedostamattakin yksi kasvutekijä. Tämä jarruttaa edellämainittua kehitystä."

"On meillä sitten ollut sielullisesti ja fyysisesti terve elinympäristö tai ei, mikä kyllä heijastuu liikkeissämme, asennoissamme, ryhdissämme, työtä täytyy joka tapauksessa tehdä ja eurytmiaa harjoittaa! Kehommehan on joka tapauksessa luonnostaan raskas, kömpelö, karkea, jäykkä instrumentti musiikin ja puheen aineettoman herkkiä laadullisuuksia ilmaisemaan."

"Eurytmian mahdollisuudet vaikuttaa Suomen kansan parissa riippuvat myös sen saamasta vastaanotosta. Epäilenpä, että pitkä koulutus aistien herkistämiseksi olisi tarpeen ennenkuin eurytmian voittokulku olisi mahdollinen. Ajatelkaa, mitä aisteille tapahtuu päivittäin, mitä silmä kokee kuvaruudun ääressä, mitä korva discossa! Kummastakin puuttuu elämän elementti. Sen jonka näet tai kuulet ei ole elävänä läsnä, se mistä ääni lähtee, hänen ääntään et saa sellaisenaan kuulla vaikka hän discossa olisikin läsnä laulajana."

"Vähitellen katoavat aistit sen laadullisuuden havaitsemiseen ja kokemiseen, jota eurytmiassa ja esim. uudessa "äänen vapauttamisen laulukoulussa" vaalitaan ja kehitetään. Yhä useammin tarjotaan myös taiteeksi kutsutussa tapahtumassa voimakkaita ulkoisia sensaatioita ja aistiärsykkeitä. Mutta joskus tulee silläkin tiellä raja vastaan. Silloin voisi suunta kääntyä ulottuvuuksiin, joissa on substanssia, elämän leipää. Sitä ihminen kuitenkin pohjimmiltaan kaipaa ja sillä on terapeuttiset mahdollisuudet parantaa hänet tämän ajan sairaudesta."                          
  
EURYTMIAKUVIA VUOSIEN VARRELTA:

               https://ariharmanen.kuvat.fi/kuvat/EURYTMIA/

Allekirjoittaneella oli ilo ja kunnia tutustua Teuvo Raskun (1909-2000) värikkääseen persoonaan kirjailijan jo viettäessä aktiivisia eläkepäiviään kirjastonhoitajan työstä 80-luvun puolivälin jälkeen.  Ensikohtaamisemme tapahtui hänen kirjaprojektinsa tiimoilta Tampereen Näsinneulassa kesällä 1986.  Myöhemmin kohtasimme Helsingissä kahvittelun ynnä kiintoisan ajatusten ja elämänkokemusten vaihdon merkeissä.  Elämänasenteen hengenheimolaisuutta ja sielujen sukulaisuuta välillämme oli selvästikin aistittavissa.  
Yksi -ainakin toistaiseksi ratkaisemattomaksi jäänyt mutta sinänsä hedelmällinen-  kiistan aihe meillä Teuvon kanssa kuitenkin oli. Se koski ihmisen minää ja sen alkuperää ynnä merkitystä ihmiselämän kokonaisuudessa.  -Itsekkäästä egosta ja vahingollisesta egoismista ihmisen tulee pyrkiä eroon ja luopua lopulta kokonaan, se oli meille molemmille selvää.  Mutta  Teuvo nojasi ´minättömyyden` kokemuksen painotuksessaan omiin syvähenkisiin kokemuksiinsa ja idän (erityisesti Jiddu Krishnamurtin) hengenperintöön, minä puolestani  toki omiin kokemuksiini ja länsimaisen hengentieteen periaatteisiin (Rudolf Steinerin antroposofia) korostaessani ´minän`  aktivoimista, elävöittämistä ja vahvistamista henkisen koulutustien lähtökohtana.

Seuraava kirja-arvio on julkaistu Takojassa 2/1988.  Kirjoittaja on muokannut ja uudistanut alkuperäistä tekstiä.

 IHMINEN KYNNYKSELLÄ

-Teuvo Rasku ja Ihmisen arvoitus

MEITÄ ELETÄÄN (Transkirja, Karkkila 1987)

Elämäntaiteilija Teuvo Rasku (78) on erilainen vanhus.  Iäkäs kirjailja ilmoittaa pääharrastuksekseen elämisen. Omien sanojensa mukaan mies ´elää, kokee ja tilittää`.

Rasku on harmaapäinen, eloisa ja sympaattinen supisuomalainen jääräpää, pitkän ja kaidan henkisen kehitystien tinkimätön kulkija. Mies on seilannut läpi myrskyisän 1900-luvun mitä melkoisin puhuri purjeissaan.  Pasifismi, teosofia, zenbuddhalaisuus ja krishnamurtilaisuus ovat ohjanneet paatin kulkua, pahimmissakin tyrskyissä. -Niinpä niin, vanha ystäväni Teuvo; heikot sortuu elontiellä, mutta jätkä senkun porskuttaa!


Teuvo Raskun kirjoissa on useimmiten voimakas henkilökohtainen elämisen ja kokemisen maku. Teokset ´Onnea ei mikään mutta kaikki` (1987) ja ´Kaksi todellisuutta` (1983) ovat eräänlaisia tilityksiä. Perustavina  aiheina ovat värikkäät elämänkokemukset, ihmisenä olemisen problematiikka ja krishnamurtilaisuus. Krishnamurtin, Kallisen ja Hellaakosken vaikutuksesta huolimatta Rasku edustaa lopultakin vain omaa (usein ristiriitaista ja traumaattista) itseään. Mies kertoo kokemuksistaan hämmästyttävän avoimesti, kuvailee vilpittömästi valaistumisen hetkiään ja autuudenelämyksiään, mutta ei salaile elämänsä varjoisiakaan puolia, vaikeita tilanteita, neurooseja ja traumoja.

Vuonna 1987 ilmestynyt Meitä eletään on iäkkään kirjailijan tähänastisen tuotannon selvästikin tärkein teos. Rasku palaa siinä vanhoihin rakkaisiin teemoihinsa, toistaa paikoitellen itseänsä mutta tavoittaa kuitenkin laveamman perspektiivin elämänkokemuksiinsa. Maslowin, Järnefeltin, Kallisen, Hellaakosken, Krishnamurtin, 28 kanssamatkustajan ynnä tietenkin Raskun itsensä opastuksella etsitään vastauksia ihmisenä olemisen vaikeisiin ongelmiin. -Raskuhan oli nuoruudessaan legendaarisen Yrjö Kallisen läheinen ystävä.  Hän oli myös Jiddu Krishnamurtin pitkäaikainen tuttava ja oppilas, oli läsnä kymmenissä K:n esitelmätilaisuuksissa ja tutustui syvällisesti K:n ajatteluun. Käsittääkseni Teuvo Rasku oli yksi parhaista Krishnamurtin tuntijoista Suomessa.

Intialaissyntyinen Jiddu Krishnamurti (1895-1986) oli (ja on!) epäilemättä merkittävä hengellinen opettaja laajoille ihmisjoukoille eri puolilla maailmaa. Lempeän maailmankansalaisen ajatusten tuoreus, ennakkoluulottomuus, puhtaus, syvällisyys ja ehdottomuus ovat jotain ainutlaatuista 1900-luvun kuohuvassa tajunnanhistoriassa. Ehkä jotain vastaavaa ennakkoluulottomuutta, ajatuksen kirkkautta ja syvällisyyttä voi löytää Rudolf Steinerin (1861-1925) antroposofisesta hengentieteestä.  Mutta ´Itä on itä ja Länsi on länsi - eivätkä ne milloinkaan kohtaa` :  Krishnamurti ja Steiner olivat epäilemättä  molemmat todellisia Vapauden filosofeja, mutta kuinka erilaiset heidän lähtökohtansa olivatkaan ja kuinka eri tavalla he lähestyivät ihmisen olemassolon arvoitusta! -Tässähän olisi  tärkeä ja kiintoisa fenomenologisen tutkimuksen aihe: vertaileva analyysi Krishnamurtin ja Steinerin vapauskäsitteiden eroista ja yhtäläisyyksistä.   (Aiheesta lisää Arto Koskinen: Hengen ja sielun dynamiikkaa. Takoja 2/1991.)

Jiddu Krishnamurti (1895-1986)

Teoksen kolmannessa luvussa 28 henkilöä esittävät lyhyen kuvauksen henkilökohtaisesta mystisestä kokemuksesta, ´ajan pysähtymisestä`.  Miltä tuntuu kun arkiminän rajat hetkellisesti murtuvat ja koko elämä näyttäytyy toisenlaisessa valossa?  Mikä on näiden varmaankin melko yleisten  transsendenttisten kokemusten merkitys, ja miksi näistä avainkokemuksista niin hanakasti vaietaan? Miksi ihmiset haluavat uskoa kiinteään ja muuttumattomaan ´minään`?

Kuvaukset ovat hyvin erilaisia ja eritasoisia. Sekalaisessa kokoelmassa on muutamia koskettavia ja riipaiseviakin tarinoita. (Allekirjoittanutta puhuttelivat ehkä eniten Hilkka Raskun, Taavi Kassilan, J.O. Mallanderin ja Visa Kalivan stoorit.) -Mutta opiksi ja ojennukseksi:  kuinka erilaisia me ihmiset olemmekaan ja kuinka eri tavoin lähestymme hengellisiä asioita!
Tällaisten transsendenttisten tarinoiden muistiinkirjaaminen on jo sinänsä kulttuuriteko. Kertomukset ovat oivallista dokumentaarista aineistoa siitä evoluutioaskeleesta jota ihmiskunnan tajunnallinen kehitys on lähiaikoina ottamassa.  Jos tajunnan metamorfoosiaskelta henkisempään suuntaan ei kulttuurissamme oteta, päädytään sanan kirjaimellisessa merkityksessä materialismin suohon.

Raskun mielenkiintoisen ajatusveistoksen nimi - MEITÄ ELETÄÄN - tulee Flora Courtois`n omaelämäkerrallisesta kirjasesta josta seuraava ote: "Itsen rajaaminen erilliseksi perustuu paljolti puheeseen ja ajatukseen.  Kun nämä tyyntyvät, ego luopuu herruudestaan ja muuttuu palvelijaksi.  Niin epädramaattista kuin tämä saattaakin olla, oletan, että juuri siinä on tuon mystiikkakirjallisuudessa niin värikkäästi kuvatun ´itsettömyyskokemuksen` lähde. Niin kauan kuin pysymme ´minässä` , joka toimii ja ´minässä` joka tavoittelee valaistumista pysymme ikivanhassa ristiriidan satimessa.
Kun elämme hetkestä hetkeen ego sulautuneena tähän välittömään ja perinpohjaiseen havaitsemiseen, ei ole mitään erillistä valaistumiskokemusta, ei polkua, ei ylitettävää rotkoa.  Kun emme enää elä vanhalla tavalla, meitä eletään.  Mitään ei ole menetetty.  Kaikki kykymme ja taitomme, suhteemme ja muistomme ovat käytettävissä palvelemaan sopusointuisempaa elämisen tapaa.  (...) Koko aiemmin erillisen itsemme ylläpitämiseen käyttämämme energia ona vapautunut virtaamaan työnteon, tanssimisen, nauramisen, nukkumisen, siis elämisen Taoon." (s.38-39)  
 
Teuvo Raskulla tuntui riittävän elämisen iloa ja henkistä ruutia pitkän ja vaiherikkaan elämän loppumetreille saakka. Kirjailijan viimeiseksi jäänyt  MEITÄ ELETÄÄN on eräistä kirjallisista ja rakenteellisista puutteistaan huolimatta uusia tajunnanlatuja aukaiseva arvokas kulttuuriteos.  Raskun ja hänen kanssamatkustajiensa värikäs sanataide uskonnon, psykologian, runouden ja henkilökohtaisten hengellisten kokemusten äärellä puhuttelee ja innostaa lukijaa omiinkin tutkisteluihin ja muisteloihin. 

Teuvo Raskun zenfilosofian ydin kristallisoituu teoksen viimeisellä sivulla kirjailijan omin sanoin: 

"Jossain hyvin syvällä ihmistajunnassa on ajaton lepo ja tasapaino. Aikaan sidottu menemisen ja tulemisen liike ei sitä milloinkaan tavoita.  Ajaton ja aika eivät ole yhteismitallisia.
Ajattomassa ajassa ei ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta, sillä se on kuolemista, kuolemaa. Ajaton ja kuolema ovat yksi ja sama.
Ihminen joka koskaan ei ole elänyt ajatonta ja siihen sisältyvää kuolemaa, sammumista, sen kauneutta ja hurmaa, väittää että tuo kaikki on joutavaa puhetta.  Paljon melua tyhjästä hän sanoo eikä pääse menneen ja tulevan kahleista.Hän ei huomaa niiden rajalta tuikkivaa ajattomuuden valoa, elämän ja kuoleman samanaikaisuuden valoa.
Kun mennyt ja tuleva elävät meissä, ne sulkevat pois ainoastaan nykyhetkessä tajuttavissa ja elettävissä olevan kaikkialllisuuden. -Ja kuitenkin juuri sen kannattelemana meidän on mahdollista kokea elämisen täyteys."

  
Vapaa Ajattelija 2/2001

Teuvo Rasku kuollut
Vapaa Ajattelijan entinen päätoimittaja 1950luvun lopulta on siirtynyt suureen hiljaisuuteen viime vuonna 90 vuoden korkeassa iässä. Maisteri Rasku tunnettiin myös kirjailijana ja filosofina, joka tutki mm. valtiokirkon etuoikeuksia ja sen suorittamia vääryyksiä. 
Hänen kirjallisesta tuotannostaan mainittakoon En voi omantunnon tähden (56), Kirkko vaakalaudalla (57), Krishnamurti vapauttaja ja kahlitsija (74), Onnea ei mikään mutta kaikki (78), Yrjö Kallinen - legenda jo eläessään (79), Kaksi todellisuutta (83), Meitä eletään (87) ja Ihmisen ja elämän puolesta (89). Monet teoksista syntyivät yhteistyössä vaimonsa maisteri Hilkka Raskun kanssa.

Vapaaajattelijain liitto kunnioittaa Teuvo Raskun muistoa ja humanistista elämäntyötä.
Timo I. Vasama

KOLME SOIVAA HETKEÄ 
    jossain toden ja runon välimaastossa
   


1.

Koin olevani tietty "minä" ensimmäisen kerran noin kolmen vuoden ikäisenä. Tapaus on piirtynyt muistojeni kuvataululle elämäni ensimmäisenä tietoisena muistikuvana.

Muistaakseni kevään aurinko paistoi kauniisti ja lämpimästi. Naapurin puutalon kuivalta puulta ja maalilta tuoksuvalle kuistille oli jätetty lastenvaunut.  Juoksin katsomaan olisiko vaunuissa mitään.  Olihan siellä!  Pikkuinen vauva nukkui vaunuissa, vain pieni suloinen pää pilkisti esiin peiton alta. Tuijottelin vauvaa ihmeissäni ja yhtäkkiä outo tuntemus tuntui vavahduttavan koko olemustani. Kosketin varovasti vauvan sileätä poskea ja pienen pientä nenää. 

Kokemus oli ihmeellinen; tunsin että "minä" olen tässä ja vauva tuossa - ja välillämme mitä syvin, rakkaudellinen yhteys. Ikäänkuin  "erotuin" ympäristöstäni samalla kuitenkin yhteyden tuntemuksen säilyttäen. Elämystä on sangen vaikeata kuvata sanoin.


2.

Noin 7 - 8 vuoden iässä minulla oli samantyyppinen kokemus.  Oli aurinkoinen kesäpäivä ja olin maaseudulla mummolassa.  Tulin ulkoa sisälle tupaan.  Mummon radio oli päällä, niinkuin tavallista.  Yhtäkkiä radiosta alkoi soida upealta kuulostanutta poppia.  ( Laulu taisi olla Englannin euroviisuvoittaja vuodelta 1967 Sandie Shawn alkuperäisesityksenä, tai sitten Luxemburgin France Gallin euroviisu vuodelta 1965.)

Laulavan naisen ääni tuntui ihanan kauniilta. Ihmeellinen ääni, laulun melodia ja letkeä rytmi saivat minut ekstaasiin.  Meni ikäänkuin "jalat alta", ihanaa laulua laulava suloinen naisääni hurmasi sillä hetkellä lapsen sieluni täysin. Olemassaolon riemu ja autuus tulvivat tajuntaani ja samanaikaisesti tunsin outoa, hyvin surullista kaipausta.  - Kyyneleet kohosivat silmiini ja oli pakko mennä ulos etteivät muut olisi huomanneet. Lapsen vaistolla tajusin ettei tällaisesta kannata vanhemmille - eikä muillekaan-  ihmisille puhua.

3.

Keväällä 1979 eräs ystäväni opetti minulle meditatiivista musiikin kuuntelua hyvin yksinkertaisella metodilla - omalla esimerkillään. Kuuntelimme -yhdessä syventyen ja vapaasti keskittyen- monenlaista musiikkia. Sanoja ei tarvittu lainkaan; opin vähitellen rentoutumaan ja meditatiivisesti keskittymään tilassa soivan musiikin sisältöihin samanaikaisesti suuntaamalla katseen "ei-mihinkään". 

Eräänä alkukesän iltana kuuntelin opiskelijaboksissani yksinäisyyden rauhassa Bachin Brandenburgilaisia konserttoja. Vähitellen rauha, ilo ja autuus tuntuivat täyttävän opiskelun arjessa yleensä niin ahdistuneen ja rauhattoman tajuntani. Ymmärsin olevani ikäänkuin matkalla jonnekin itselleni uusille ja merkillisille tajunnan alueille.

Yhtäkkiä tunsin koko olemukseni kuin soivan musiikin mukana. Uusin silmin katselin huonettani ja ajattelin että koko maailma on tavallaan kuin Jumalan ikivanha ja käsittämättömän kaunis temppeli. -Jostain syystä aloin kuitenkin vähitellen ahdistua ja voimistuvan pelon hiipivän olemukseeni. Hämmentyneenä ajattelin:  nyt loppuu illan kuuntelut, äkkiä nukkumaan! Pelon ja kauhun tuntemukset tuntuivat suorastaan vyöryvän tajuntaani.

Kävin nukkumaan hyvin ristiriitaisin tuntein enkä ymmärtänyt lainkaan mitä minulle oikeastaan oli tapahtumassa. Vihdoin sitten nukahdin. Kesän yössä näin merkillisen unen, kuvakertomuksen, joka oli kuin soiva kosminen maalaus. Elämäni kenties ihmeellisin uni tuli merkitsemään minulle hyvin paljon seuranneina kaoottisina ja ahdistavan vaikeina vuosina. 

Uneksin kulkevani tiheässä viidakossa. Tunsin oloni ahdistuneeksi, olin suuressa vaarassa ja etsin kuumeisesti ulospääsyä ryteiköistä. Heiluttelin suurta viidakkoveistäni edestakaisin pitääkseni vaaralliset käärmeet ja skorpionit loitolla ja raivatakseni itselleni tietä. 

Ryteiköistä vihdoinkin päästyäni saavuin aivan yllättäen laajan metsäniityn reunalle. Ihanasti viheriöivän ja kukkivan aukion toisella reunalla, säteilevän auringon ja kirkkaan sinisen taivaan alla, näin valtavan Buddhaa esittävän patsaan.

Levollisena Siddhartha Gautama istui siinä lootusasennossa ja mietiskeli. Mahtava hahmo ulottui korkealle avaruuksiin; Valaistuneen lempeässä hymyssä koin  ajattoman Rakkauden, Viisauden, Rauhan ja Onnen.  Tuhat kertaa tuhannesti ylistetty ja siunattu suuri Tathagata säteili ympärilleen sateenkaaren loistavia värejä.  Ymmärsin että tämä elävä patsas oli sisäiseltä olemukseltaan kuin puhtaan henkistynyttä kultaa ja että se sisäisesti myös soi - Gautama Buddhan elävä patsas soi hiljaista sfäärien harmoniaa, olemassaolon salaperäistä kaikille luoduille olennoille yhteistä taivaallista laulua.

Tajunnassani välähti salamana oivallus että Buddhan hahmossa edessäni on itse Elämän mahtavan jumalallinen itsetajuinen perusolemus. Suistuin  kasvoilleni maahan. Ennen syvään kuvattomaan uneen vaipumista tajusin olevani täysin mitätön olento -kuin pisara meressä- Hänen edessään.

Heräsin aamulla onnen tunteeseen. Koin saaneeni uutta elämänuskoa ja luottamusta elämän tarkoitukseen ikimuistoisen unielämyksen kautta.


Tämä kirjoitus on alunperin julkaistu ystäväni, kirjailija Teuvo Raskun (1909-2000) teoksessa Meitä eletään  (Karkkila 1987).  Kirjoittaja on vapaasti muokannut ja uudistanut alkuperäistekstiä.

TAIDETTA IHMISEN JA LUONNON EHDOIN

-Pekka Kainulaisen haastattelu

                                                        

                                                                   

Kainulaisen performanssi New Yorkissa 2009 (omakuva)

                                                                                    
                                                             teksti ja kuvat: Ari Harmanen

Pekka Kainulainen on pitkän tien lohjalainen taiteilija. Syksyllä 60v. täyttänyt taiteiden moniottelija on kansainvälisestikin tunnettu performanssitaiteilija. Pari vuotta sitten vuokraamallaan Sammatin entisellä työväentalolla Kainulainen veistää, piirtää, soittaa, maalaa - ja järjestää kesäisin kuvataiteilija Iiris Pessan kanssa videofestareita. Hän tekee myös tekstejä, biisejä ja videoita ynnä kaikenlaista muutakin kiinnostavaa. Energisen Kainulaisen elämänmittaiselle taiteilijauralle ei päätepistettä ole näköpiirissä.

Pekka kertoo tykänneensä kouluaikoina erityisesti piirtämisestä. Ujolle koulupojalle olivat kuvaamataidon opettajat koulussa tärkeitä henkilöitä. Taiteilijan ammatti käväisi mielessä ja puheissakin aina silloin tällöin.

Kainulainen kertoo muistavansa hyvin sen hetken 70-luvun loppupuolella kun havaittiin silloisen vaimon kanssa öljyvärien alennusmyynti kirjakauppa Harjun näyteikkunassa Järvenpäässä. "Mä ostan Pekka sulle nyt öljyvärit ja ryhdyt maalaamaan", oli Eeva vaimo tokaissut. Niin sitten tapahtuikin. Aloitteleva taiteilija ryhtyi opettelemaan maisema- ja muotokuvamaalausta. Pian hän kuitenkin huomasi pellonpientareella istuessaan kuinka vaikeata onkaan saada esim. syvän vihreä sävyineen aitona kankaalle. "Pitää olla paljon innostusta että jaksaa yrittää vaikka kaikki ensin tuppaakin menemään pieleen.

Opetusta ja ohjausta maalaamiseen Kainulainen sai Hyvinkään taidekoulun iltalinjalla 1978-79. Ammattitaitoiset opettajat, taidehistoriaan perehtyminen ja kurssikaverit antoivat hyvää osviittaa tuleville töille. Taidekoulussa Pekka tutustui ensimmäisen kerran Vincent van Goghin elämäntyöhön.
90-luvun alkupuolella Kainulainen oli perustamassa Kanneljärven Opiston kuvataidelinjaa Lohjalle yhdessä rehtori Risto Kaukiaisen kanssa. Taiteilija Iiris Pessa tuli mukaan vähän myöhemmin. Kainulainen toimi opiston Taidelinjan vastaavana opettajana vuosina 1991-94, ja sen jälkeen tuntiopettajana. Hän on pitänyt myös luentoja ja lyhytkursseja ympäri maata eri taidealojen oppilaitoksissa.

"Maisemamaalaus on mulle edelleen tärkeätä enkä välitä onko se nyt niin muodinmukaista vai ei. Maalaaminen merkitsee mulle eräänlaista rukoushetkeä luonnon kauneuden äärellä. Tykkään maalata erityisesti keväällä, maaliskuussa, kun auringonvalo, lumi ja sinisen erilaiset tummat sävyt luovat hienoja kontrasteja. -Rahoituksen pitäisi kuitenkin olla paremmin kunnossa että olisi enemmän mahdollisuuksia ja voimavaroja maalaamiseen. Yksinäinen työ luonnon äärellä vaatii aina aikaa ja rauhoittumista." - Vuosien kuluessa Kainulainen on saanut lukuisia stipendejä ja apurahoja eri tahoilta ja ne ovatkin helpottaneet taloudellisissa vaikeuksissa elävän taiteentekijän työtä.

Nuori perhe muutti Sammattiin pieneen mökkiin asuntolaina niskassaan v.1986. Vaimon opettajaystävä oli suositellut Kainulaisille Vapaata kyläkoulua, ja tässä Suomen toistaiseksi ainoassa maaseudulla toimivassa Steinerkoulussa perheen kaksi lasta sitten peruskoulunsa kävivätkin. "Lasten ja nuorten sosiaalisia taitoja voidaan koulun kautta tukea ja kehittää", Kainulainen sanoo koulun toimintaa yli 30 vuotta seuranneena, itsekin toiminnassa mukana olleena.

Kainulaisen performanssi Narinkkatorilla 4.2.2017 (kuva AH)

PERFORMANSSI

Performanssitaide rantautui Suomeen 80-luvun alkupuolella. Esityksessä toimitaan ennalta laaditun suunnitelman tai/ja improvisaation mukaan. Taiteilijan välineenä on oma keho, ja kaikki tapahtuu tässä ja nyt suorassa vuorovaikutuksessa yleisön kanssa.

Kainulainen kiinnostui ja innostui performanssista nopeasti koska se tuntui antavan köyhälle taiteilijalle oivallisen väylän vapaaseen itseilmaisuun. Asuntolaina ja työtilojen puutekaan eivät häirinneet. Hän vertaa performanssia punkrockiin jossa voi vapaasti soittaa ja esiintyä vaikka ei kovin hyvin osaisikaan. "Ja mullahan on aina ollut sielu jollain tavalla vähän solmussa... Kova tarve jäsentää omaa kokemustani ja ihmisenä olemistani tässä elämässä, päästää paineita ja tehdä jotain uutta. - Olen varmaan performanssitaitelijana vähän parempi kuin maalarina. Mutta molemmissa olen pyrkinyt yhdistämään luonto- ja taide-elämyksen, jolloinka tasapaino ja perspektiivin hahmottaminen mahdollistuu."

Vuosien kuluessa kansainvälistäkin mainetta saavuttanut performanssitaiteilija katsoo uransa alkaneen v. 1983 eräässä YLEn radio-ohjelmassa. Ennalta suunnitellun lyhyen musiikkiesityksen jälkeen hänen oli ryhdyttävä ohjelmantekijän vaatimuksesta improvisoimaan. "Muistan hyvin sen pahenevan kauhun tunteen kun tajusin olevani suorassa lähetyksessä ja jotain sanottavaa piti keksiä ja äkkiä. Alkoi tulla ulinaa ja parkumista, ryhdyin hokemaan ´ime, ime, ime...´ yhä kovemmalla ja kovemmalla äänellä. Myöhemmin olen tajunnut että sehän oli tavallaan syntymä!"

Kainulainen kertoo että muutama kuukausi tämän jälkeen radioesityksen kuullut Erkki Pirtola soitti ja pyysi häntä tekemään performanssia Pirtolan ja Miina Äkkijyrkän taidenäyttelyn avajaisiin. Kainulainen suostui, ja siitä alkoi myös taiteilijoiden aina Erkin kuolemaan saakka kestänyt hedelmällinen yhteistyö ja ystävyys.

Kainulaisen performanssin sisältöjä ovat erilaiset luontohahmot ja -elementit, mutta myös muovikulttuurin esineistö kelpaa materiaaliksi ." Kuplamuovisamaanit ja itkuvirsiliikemiehet muodostavat maailmaa parantavan tehoyksikön, Intiaaniasiain Toimiston. Sen puitteissa oma arkihuolien ryydittämä elämäni ja tragikoomisten hahmojeni taide-elämä limittyvät toisiinsa muodostaen mielikuvan uudenlaisesta Suomi-kulttuurista, unohdetusta tulevaisuudesta, toivosta." (www. pekkakainulainen.fi)

Kainulaisen sarvipäät ja esteettistraaginen Kukkapää alkavat vähitellen olla tunnettuja hahmoja eri puolilla Eurooppaa ja USAssakin. Pekka muistelee useita tunteja kestänyttä performanssia Brooklynin sillalla New Yorkissa kesällä 2009, yleisönä kaikkien rotujen edustajia eri puolilta maailmaa; auringon vähitellen laskiessa Vapauden patsaan suunnalla syntyi koskettava sosiaalisen yhteisyyden tunnelma. -Pietarissa oli kerran joku siperialainen alkuperäiskansan edustaja tullut kyyneleet silmissään kiittämään Kainulaista luontoaiheisesta performanssista. -Viimeksi Kainulaisen kukkapäinen hirvennahkaan kääriytynyt performanssihahmo on ollut estradilla Kampin Narinkkatorilla 4.2. Luontoliiton järjestämässä Luonnon 100 helmeä tapahtumassa. Mieleenpainuva hetki myös allekirjoittaneelle (ks. video YouTubessa videokanavallani osoitteessa https://youtu.be/gvRHQk3IBC8 ).

Kesällä 2011 Kainulainen oli perustamassa Paikkari Performancea Sammattiin (ekan happeningin esiintyjiä olivat mm. Roi Vaara, Johannes Samaani Setälä ja Erkki Pirtola). Jokakesäinen taidetapahtuma vanhan torpan idyllisessä miljöössä on kerännyt runsaasti kiinnostunutta yleisöä ja omaperäisiä performanssitaiteilijoita eri puolilta maailmaa. Nykyisin tapahtuman järjestäjänä toimii Kainulaisen tytär Katri Tsintsilla Kainulainen. Ensi kesän (5.8) teemana on skandinaaviset mytologiat.

VIDEOT JA PIRTOLA

Ensimmäisen VHS-videokameransa Kainulainen hankki 1984 "lapsilisärahoilla, salaa vaimolta". Siitä lähtien hän on kuvannut, koska liikkuva kuva ja tarinoiden kertominen videolla kiinnostaa. - Kesällä 2015 Kainulainen järjesti yhteistyössä nykyisen elämänkumppaninsa kuvataiteilija Iiris Pessan kanssa Sammatin vanhalla työväentalolla kaksipäiväisen Liikkuvan kuvan festivaalin. Lupaavasti alkanutta ja yleisöä kiinnostanutta videofestaria on tarkoitus jatkossakin järjestää.

Kainulainen luonnehtii nuoruusaikojensa työskentelytapaa niin arvaamattomaksi ja poukkoilevaksi, "nuorena join viinaa ja olin kuin epäluotettava säikky eläin" , ettei pitempiaikainen koulutus tai säännöllinen työskentely elokuva- tai teatterialalla olisi ehkä edes onnistunut. Hän kokee olleensa aina aika huono ryhmätöissä, ja siksi yksin työskentely tuntuukin sopivan paremmin. - Vuosien kuluessa työskentelytavat ovat selkeytyneet ja jäsentyneet ja alkoholikin ollut kokonaan poissa kuvioista jo viitisentoista vuotta.

Kangasniemellä v. 1985 järjestetty Suomen Aino kesänäyttely Kalevalan 130v juhlavuonna on jäänyt Kainulaisen mieleen erityisen tärkeänä henkilökohtaisena kehitysvaiheena. Siellä Kainulainen tutustui paremmin myös Erkki Pirtolaan, josta tuli hänelle paitsi hyvä kaveri niin myös opas taiteilijan työhön. Yhdessä Pirtolan ja Johannes Setälän kanssa kehiteltiin Kangasniemellä Kalevala-aiheista yhteisperformanssia, joka jäi vaikuttamaan kaikkien kolmen taiteelliseen ajatteluun. Kesää Kangasniemellä ja pitkäaikaista suhdetta Erkki Pirtolan kanssa Kainulainen luonnehtii omaksi "taiteiden korkeakoulukseen".

Kainulainen muistelee viime vuonna keskuudestamme poistunutta Pirtolaa erityisellä lämmöllä ja kunnioituksella: "Erkki aina tuki mua ja ohjasi mua omalle tielleni, neuvoi mikä siinä mun tekemisessä on tärkeetä, mikä pois heittämisen arvoista. Erkki kannusti mua niissä asioissa missä mä olin hyvä."

"Erkki oli jo tutustuessamme hyvin luova ja impulsiivinen. Siinä rinnalla kulkiessani sain kosketuksen asioihin jotka kiinnostivat muakin; Kalevalan mytologia, luonto, taide. Erkkihän tutki monenlaisia ilmiöitä ja kohtaloita, hän piti mullekin pieniä luentoja Cagesta, Beuysista, van Goghista, Steinerista...Hän kehotti muakin menemään rohkeasti tiedostamattoman alueelle. Hänen ehkä tärkein opetuksensa mulle oli että mennään kohti ´sivistymätöntä itseämme` ja löydetään sieltä jotain arvokasta."

Kainulainen muistelee kuinka Pirtola tarttui elämänsä ensimmäisen kerran hänen videokameraansa Kangasniemellä ja innostui kuvaamisesta välittömästi. Siitä lähtien kamera kävikin sitten ahkerasti ja yhteisiäkin pienimuotoisia produktioita syntyi. "Erkki oli meidän naurettavan elokuvatuotantoryhmämme ohjaaja ja minä surkea näyttelijä, monitoimimies, joka vipelsi kameran edessä kaikkea mitä ohjaajan päähän pälkähti. -Aikuisten miesten leikinomaista itseilmaisua!"

"Aikaisemmin olin hoitanut ahdistuksiani ja jännitystäni viinan avulla, alkoholismiin saakka... Mutta sitten tulivat kuvioihin performanssi, videot ja Erkki Pirtola, ja löytyi paljon terveemmät tavat hoitaa jännitystä ja pelkotiloja. Nyt saatoin käyttäytyä hölmösti, tehdä järjettömiä tekoja ilman itsensä munaamisen pelkoa, jopa ilman viinaa. Ja ehkä se sitten ei aina niin hölmöä lopulta ollutkaan, ehkä nousikin esiin jotain meille suomalaisille yhteistä."

                                                                    taiteilija ja Taivaan rumpu -kirjan kuvitusta   (kuva AH)

TAIVAAN RUMPU

Taiteiden moniottelija soittaa myös kitaraa, laulaa ja tekee omia biisejä. Omasta elämästään kertova trubaduuri ja jutunkertoja oli hyvässä vireessä Sammatin kyläbaari Tuuheikon 40-vuotis taiteilijajuhlaillassa: täysi tupa ja sympaattinen paikallinen artisti saivat yhdessä aikaan mukavan iltamatunnelman. 

Omien biisiensä ohella Kainulainen on tehnyt laulutekstejä viime vuosina myös progressiivista metallia esittävälle Amorphikselle. Yhteistyö maailmallakin menestystä saavuttaneen Amorphiksen kanssa alkoi v. 2007 bändin edellisen albumin sanoittajan Paavo Haavikon poistuttua yllättäen Yläkerran Orkesteriin. Yhteistyön tuloksena on tähän saakka syntynyt viisi Kainulaisen sanoittamaa albumia; laulujen aiheina ensimmäisillä levyillä Kalevalan mytologia sankareineen, viime aikoina myös sanoittajan omat performanssihahmot, luonto, ilmastonmuutos ja yhteiskunta. - Kainulaisen Amorphis sanoitukset ilmestyvät lähiaikoina sekä suomen- että englanninkielisenä Taivaan rumpu teoksena , joka on sanoittajan omin piirroksin kuvitettu. 

Vantaan taidemuseo Artsissa on avautunut 16.3 Vallaton -taidenäyttely jatkuen eri kattauksin 14.1.2018 saakka. Näytteille asettelu on Pekka Kainulaisen ja taiteilija Iiris Pessan yhteistyötä, ja siellä nähdään myös performanssia. "Meillä on sinne iso, mielenkiintoinen työ tekeillä, monenlaisia osasia ja elementtejä. Mukana on myös tekemäni Erkki Pirtolan haastatteluvideo", kertoo Kainulainen lähestyvästä näyttelystä. 

TAKOJA 1/2017 

 

Kainulainen Sammatin ent. Työväentalon työhuoneellaan  (kuva AH)