KOLME SOIVAA HETKEÄ 
    jossain toden ja runon välimaastossa
   


1.

Koin olevani tietty "minä" ensimmäisen kerran noin kolmen vuoden ikäisenä. Tapaus on piirtynyt muistojeni kuvataululle elämäni ensimmäisenä tietoisena muistikuvana.

Muistaakseni kevään aurinko paistoi kauniisti ja lämpimästi. Naapurin puutalon kuivalta puulta ja maalilta tuoksuvalle kuistille oli jätetty lastenvaunut.  Juoksin katsomaan olisiko vaunuissa mitään.  Olihan siellä!  Pikkuinen vauva nukkui vaunuissa, vain pieni suloinen pää pilkisti esiin peiton alta. Tuijottelin vauvaa ihmeissäni ja yhtäkkiä outo tuntemus tuntui vavahduttavan koko olemustani. Kosketin varovasti vauvan sileätä poskea ja pienen pientä nenää. 

Kokemus oli ihmeellinen; tunsin että "minä" olen tässä ja vauva tuossa - ja välillämme mitä syvin, rakkaudellinen yhteys. Ikäänkuin  "erotuin" ympäristöstäni samalla kuitenkin yhteyden tuntemuksen säilyttäen. Elämystä on sangen vaikeata kuvata sanoin.


2.

Noin 7 - 8 vuoden iässä minulla oli samantyyppinen kokemus.  Oli aurinkoinen kesäpäivä ja olin maaseudulla mummolassa.  Tulin ulkoa sisälle tupaan.  Mummon radio oli päällä, niinkuin tavallista.  Yhtäkkiä radiosta alkoi soida upealta kuulostanutta poppia.  ( Laulu taisi olla Englannin euroviisuvoittaja vuodelta 1967 Sandie Shawn alkuperäisesityksenä, tai sitten Luxemburgin France Gallin euroviisu vuodelta 1965.)

Laulavan naisen ääni tuntui ihanan kauniilta. Ihmeellinen ääni, laulun melodia ja letkeä rytmi saivat minut ekstaasiin.  Meni ikäänkuin "jalat alta", ihanaa laulua laulava suloinen naisääni hurmasi sillä hetkellä lapsen sieluni täysin. Olemassaolon riemu ja autuus tulvivat tajuntaani ja samanaikaisesti tunsin outoa, hyvin surullista kaipausta.  - Kyyneleet kohosivat silmiini ja oli pakko mennä ulos etteivät muut olisi huomanneet. Lapsen vaistolla tajusin ettei tällaisesta kannata vanhemmille - eikä muillekaan-  ihmisille puhua.

3.

Keväällä 1979 eräs ystäväni opetti minulle meditatiivista musiikin kuuntelua hyvin yksinkertaisella metodilla - omalla esimerkillään. Kuuntelimme -yhdessä syventyen ja vapaasti keskittyen- monenlaista musiikkia. Sanoja ei tarvittu lainkaan; opin vähitellen rentoutumaan ja meditatiivisesti keskittymään tilassa soivan musiikin sisältöihin samanaikaisesti suuntaamalla katseen "ei-mihinkään". 

Eräänä alkukesän iltana kuuntelin opiskelijaboksissani yksinäisyyden rauhassa Bachin Brandenburgilaisia konserttoja. Vähitellen rauha, ilo ja autuus tuntuivat täyttävän opiskelun arjessa yleensä niin ahdistuneen ja rauhattoman tajuntani. Ymmärsin olevani ikäänkuin matkalla jonnekin itselleni uusille ja merkillisille tajunnan alueille.

Yhtäkkiä tunsin koko olemukseni kuin soivan musiikin mukana. Uusin silmin katselin huonettani ja ajattelin että koko maailma on tavallaan kuin Jumalan ikivanha ja käsittämättömän kaunis temppeli. -Jostain syystä aloin kuitenkin vähitellen ahdistua ja voimistuvan pelon hiipivän olemukseeni. Hämmentyneenä ajattelin:  nyt loppuu illan kuuntelut, äkkiä nukkumaan! Pelon ja kauhun tuntemukset tuntuivat suorastaan vyöryvän tajuntaani.

Kävin nukkumaan hyvin ristiriitaisin tuntein enkä ymmärtänyt lainkaan mitä minulle oikeastaan oli tapahtumassa. Vihdoin sitten nukahdin. Kesän yössä näin merkillisen unen, kuvakertomuksen, joka oli kuin soiva kosminen maalaus. Elämäni kenties ihmeellisin uni tuli merkitsemään minulle hyvin paljon seuranneina kaoottisina ja ahdistavan vaikeina vuosina. 

Uneksin kulkevani tiheässä viidakossa. Tunsin oloni ahdistuneeksi, olin suuressa vaarassa ja etsin kuumeisesti ulospääsyä ryteiköistä. Heiluttelin suurta viidakkoveistäni edestakaisin pitääkseni vaaralliset käärmeet ja skorpionit loitolla ja raivatakseni itselleni tietä. 

Ryteiköistä vihdoinkin päästyäni saavuin aivan yllättäen laajan metsäniityn reunalle. Ihanasti viheriöivän ja kukkivan aukion toisella reunalla, säteilevän auringon ja kirkkaan sinisen taivaan alla, näin valtavan Buddhaa esittävän patsaan.

Levollisena Siddhartha Gautama istui siinä lootusasennossa ja mietiskeli. Mahtava hahmo ulottui korkealle avaruuksiin; Valaistuneen lempeässä hymyssä koin  ajattoman Rakkauden, Viisauden, Rauhan ja Onnen.  Tuhat kertaa tuhannesti ylistetty ja siunattu suuri Tathagata säteili ympärilleen sateenkaaren loistavia värejä.  Ymmärsin että tämä elävä patsas oli sisäiseltä olemukseltaan kuin puhtaan henkistynyttä kultaa ja että se sisäisesti myös soi - Gautama Buddhan elävä patsas soi hiljaista sfäärien harmoniaa, olemassaolon salaperäistä kaikille luoduille olennoille yhteistä taivaallista laulua.

Tajunnassani välähti salamana oivallus että Buddhan hahmossa edessäni on itse Elämän mahtavan jumalallinen itsetajuinen perusolemus. Suistuin  kasvoilleni maahan. Ennen syvään kuvattomaan uneen vaipumista tajusin olevani täysin mitätön olento -kuin pisara meressä- Hänen edessään.

Heräsin aamulla onnen tunteeseen. Koin saaneeni uutta elämänuskoa ja luottamusta elämän tarkoitukseen ikimuistoisen unielämyksen kautta.


Tämä kirjoitus on alunperin julkaistu ystäväni, kirjailija Teuvo Raskun (1909-2000) teoksessa Meitä eletään  (Karkkila 1987).  Kirjoittaja on vapaasti muokannut ja uudistanut alkuperäistekstiä.