Allekirjoittaneella oli ilo ja kunnia tutustua Teuvo Raskun (1909-2000) värikkääseen persoonaan kirjailijan jo viettäessä aktiivisia eläkepäiviään kirjastonhoitajan työstä 80-luvun puolivälin jälkeen.  Ensikohtaamisemme tapahtui hänen kirjaprojektinsa tiimoilta Tampereen Näsinneulassa kesällä 1986.  Myöhemmin kohtasimme Helsingissä kahvittelun ynnä kiintoisan ajatusten ja elämänkokemusten vaihdon merkeissä.  Elämänasenteen hengenheimolaisuutta ja sielujen sukulaisuuta välillämme oli selvästikin aistittavissa.  
Yksi -ainakin toistaiseksi ratkaisemattomaksi jäänyt mutta sinänsä hedelmällinen-  kiistan aihe meillä Teuvon kanssa kuitenkin oli. Se koski ihmisen minää ja sen alkuperää ynnä merkitystä ihmiselämän kokonaisuudessa.  -Itsekkäästä egosta ja vahingollisesta egoismista ihmisen tulee pyrkiä eroon ja luopua lopulta kokonaan, se oli meille molemmille selvää.  Mutta  Teuvo nojasi ´minättömyyden` kokemuksen painotuksessaan omiin syvähenkisiin kokemuksiinsa ja idän (erityisesti Jiddu Krishnamurtin) hengenperintöön, minä puolestani  toki omiin kokemuksiini ja länsimaisen hengentieteen periaatteisiin (Rudolf Steinerin antroposofia) korostaessani ´minän`  aktivoimista, elävöittämistä ja vahvistamista henkisen koulutustien lähtökohtana.

Seuraava kirja-arvio on julkaistu Takojassa 2/1988.  Kirjoittaja on muokannut ja uudistanut alkuperäistä tekstiä.

 IHMINEN KYNNYKSELLÄ

-Teuvo Rasku ja Ihmisen arvoitus

MEITÄ ELETÄÄN (Transkirja, Karkkila 1987)

Elämäntaiteilija Teuvo Rasku (78) on erilainen vanhus.  Iäkäs kirjailja ilmoittaa pääharrastuksekseen elämisen. Omien sanojensa mukaan mies ´elää, kokee ja tilittää`.

Rasku on harmaapäinen, eloisa ja sympaattinen supisuomalainen jääräpää, pitkän ja kaidan henkisen kehitystien tinkimätön kulkija. Mies on seilannut läpi myrskyisän 1900-luvun mitä melkoisin puhuri purjeissaan.  Pasifismi, teosofia, zenbuddhalaisuus ja krishnamurtilaisuus ovat ohjanneet paatin kulkua, pahimmissakin tyrskyissä. -Niinpä niin, vanha ystäväni Teuvo; heikot sortuu elontiellä, mutta jätkä senkun porskuttaa!


Teuvo Raskun kirjoissa on useimmiten voimakas henkilökohtainen elämisen ja kokemisen maku. Teokset ´Onnea ei mikään mutta kaikki` (1987) ja ´Kaksi todellisuutta` (1983) ovat eräänlaisia tilityksiä. Perustavina  aiheina ovat värikkäät elämänkokemukset, ihmisenä olemisen problematiikka ja krishnamurtilaisuus. Krishnamurtin, Kallisen ja Hellaakosken vaikutuksesta huolimatta Rasku edustaa lopultakin vain omaa (usein ristiriitaista ja traumaattista) itseään. Mies kertoo kokemuksistaan hämmästyttävän avoimesti, kuvailee vilpittömästi valaistumisen hetkiään ja autuudenelämyksiään, mutta ei salaile elämänsä varjoisiakaan puolia, vaikeita tilanteita, neurooseja ja traumoja.

Vuonna 1987 ilmestynyt Meitä eletään on iäkkään kirjailijan tähänastisen tuotannon selvästikin tärkein teos. Rasku palaa siinä vanhoihin rakkaisiin teemoihinsa, toistaa paikoitellen itseänsä mutta tavoittaa kuitenkin laveamman perspektiivin elämänkokemuksiinsa. Maslowin, Järnefeltin, Kallisen, Hellaakosken, Krishnamurtin, 28 kanssamatkustajan ynnä tietenkin Raskun itsensä opastuksella etsitään vastauksia ihmisenä olemisen vaikeisiin ongelmiin. -Raskuhan oli nuoruudessaan legendaarisen Yrjö Kallisen läheinen ystävä.  Hän oli myös Jiddu Krishnamurtin pitkäaikainen tuttava ja oppilas, oli läsnä kymmenissä K:n esitelmätilaisuuksissa ja tutustui syvällisesti K:n ajatteluun. Käsittääkseni Teuvo Rasku oli yksi parhaista Krishnamurtin tuntijoista Suomessa.

Intialaissyntyinen Jiddu Krishnamurti (1895-1986) oli (ja on!) epäilemättä merkittävä hengellinen opettaja laajoille ihmisjoukoille eri puolilla maailmaa. Lempeän maailmankansalaisen ajatusten tuoreus, ennakkoluulottomuus, puhtaus, syvällisyys ja ehdottomuus ovat jotain ainutlaatuista 1900-luvun kuohuvassa tajunnanhistoriassa. Ehkä jotain vastaavaa ennakkoluulottomuutta, ajatuksen kirkkautta ja syvällisyyttä voi löytää Rudolf Steinerin (1861-1925) antroposofisesta hengentieteestä.  Mutta ´Itä on itä ja Länsi on länsi - eivätkä ne milloinkaan kohtaa` :  Krishnamurti ja Steiner olivat epäilemättä  molemmat todellisia Vapauden filosofeja, mutta kuinka erilaiset heidän lähtökohtansa olivatkaan ja kuinka eri tavalla he lähestyivät ihmisen olemassolon arvoitusta! -Tässähän olisi  tärkeä ja kiintoisa fenomenologisen tutkimuksen aihe: vertaileva analyysi Krishnamurtin ja Steinerin vapauskäsitteiden eroista ja yhtäläisyyksistä.   (Aiheesta lisää Arto Koskinen: Hengen ja sielun dynamiikkaa. Takoja 2/1991.)

Jiddu Krishnamurti (1895-1986)

Teoksen kolmannessa luvussa 28 henkilöä esittävät lyhyen kuvauksen henkilökohtaisesta mystisestä kokemuksesta, ´ajan pysähtymisestä`.  Miltä tuntuu kun arkiminän rajat hetkellisesti murtuvat ja koko elämä näyttäytyy toisenlaisessa valossa?  Mikä on näiden varmaankin melko yleisten  transsendenttisten kokemusten merkitys, ja miksi näistä avainkokemuksista niin hanakasti vaietaan? Miksi ihmiset haluavat uskoa kiinteään ja muuttumattomaan ´minään`?

Kuvaukset ovat hyvin erilaisia ja eritasoisia. Sekalaisessa kokoelmassa on muutamia koskettavia ja riipaiseviakin tarinoita. (Allekirjoittanutta puhuttelivat ehkä eniten Hilkka Raskun, Taavi Kassilan, J.O. Mallanderin ja Visa Kalivan stoorit.) -Mutta opiksi ja ojennukseksi:  kuinka erilaisia me ihmiset olemmekaan ja kuinka eri tavoin lähestymme hengellisiä asioita!
Tällaisten transsendenttisten tarinoiden muistiinkirjaaminen on jo sinänsä kulttuuriteko. Kertomukset ovat oivallista dokumentaarista aineistoa siitä evoluutioaskeleesta jota ihmiskunnan tajunnallinen kehitys on lähiaikoina ottamassa.  Jos tajunnan metamorfoosiaskelta henkisempään suuntaan ei kulttuurissamme oteta, päädytään sanan kirjaimellisessa merkityksessä materialismin suohon.

Raskun mielenkiintoisen ajatusveistoksen nimi - MEITÄ ELETÄÄN - tulee Flora Courtois`n omaelämäkerrallisesta kirjasesta josta seuraava ote: "Itsen rajaaminen erilliseksi perustuu paljolti puheeseen ja ajatukseen.  Kun nämä tyyntyvät, ego luopuu herruudestaan ja muuttuu palvelijaksi.  Niin epädramaattista kuin tämä saattaakin olla, oletan, että juuri siinä on tuon mystiikkakirjallisuudessa niin värikkäästi kuvatun ´itsettömyyskokemuksen` lähde. Niin kauan kuin pysymme ´minässä` , joka toimii ja ´minässä` joka tavoittelee valaistumista pysymme ikivanhassa ristiriidan satimessa.
Kun elämme hetkestä hetkeen ego sulautuneena tähän välittömään ja perinpohjaiseen havaitsemiseen, ei ole mitään erillistä valaistumiskokemusta, ei polkua, ei ylitettävää rotkoa.  Kun emme enää elä vanhalla tavalla, meitä eletään.  Mitään ei ole menetetty.  Kaikki kykymme ja taitomme, suhteemme ja muistomme ovat käytettävissä palvelemaan sopusointuisempaa elämisen tapaa.  (...) Koko aiemmin erillisen itsemme ylläpitämiseen käyttämämme energia ona vapautunut virtaamaan työnteon, tanssimisen, nauramisen, nukkumisen, siis elämisen Taoon." (s.38-39)  
 
Teuvo Raskulla tuntui riittävän elämisen iloa ja henkistä ruutia pitkän ja vaiherikkaan elämän loppumetreille saakka. Kirjailijan viimeiseksi jäänyt  MEITÄ ELETÄÄN on eräistä kirjallisista ja rakenteellisista puutteistaan huolimatta uusia tajunnanlatuja aukaiseva arvokas kulttuuriteos.  Raskun ja hänen kanssamatkustajiensa värikäs sanataide uskonnon, psykologian, runouden ja henkilökohtaisten hengellisten kokemusten äärellä puhuttelee ja innostaa lukijaa omiinkin tutkisteluihin ja muisteloihin. 

Teuvo Raskun zenfilosofian ydin kristallisoituu teoksen viimeisellä sivulla kirjailijan omin sanoin: 

"Jossain hyvin syvällä ihmistajunnassa on ajaton lepo ja tasapaino. Aikaan sidottu menemisen ja tulemisen liike ei sitä milloinkaan tavoita.  Ajaton ja aika eivät ole yhteismitallisia.
Ajattomassa ajassa ei ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta, sillä se on kuolemista, kuolemaa. Ajaton ja kuolema ovat yksi ja sama.
Ihminen joka koskaan ei ole elänyt ajatonta ja siihen sisältyvää kuolemaa, sammumista, sen kauneutta ja hurmaa, väittää että tuo kaikki on joutavaa puhetta.  Paljon melua tyhjästä hän sanoo eikä pääse menneen ja tulevan kahleista.Hän ei huomaa niiden rajalta tuikkivaa ajattomuuden valoa, elämän ja kuoleman samanaikaisuuden valoa.
Kun mennyt ja tuleva elävät meissä, ne sulkevat pois ainoastaan nykyhetkessä tajuttavissa ja elettävissä olevan kaikkialllisuuden. -Ja kuitenkin juuri sen kannattelemana meidän on mahdollista kokea elämisen täyteys."

  
Vapaa Ajattelija 2/2001

Teuvo Rasku kuollut
Vapaa Ajattelijan entinen päätoimittaja 1950luvun lopulta on siirtynyt suureen hiljaisuuteen viime vuonna 90 vuoden korkeassa iässä. Maisteri Rasku tunnettiin myös kirjailijana ja filosofina, joka tutki mm. valtiokirkon etuoikeuksia ja sen suorittamia vääryyksiä. 
Hänen kirjallisesta tuotannostaan mainittakoon En voi omantunnon tähden (56), Kirkko vaakalaudalla (57), Krishnamurti vapauttaja ja kahlitsija (74), Onnea ei mikään mutta kaikki (78), Yrjö Kallinen - legenda jo eläessään (79), Kaksi todellisuutta (83), Meitä eletään (87) ja Ihmisen ja elämän puolesta (89). Monet teoksista syntyivät yhteistyössä vaimonsa maisteri Hilkka Raskun kanssa.

Vapaaajattelijain liitto kunnioittaa Teuvo Raskun muistoa ja humanistista elämäntyötä.
Timo I. Vasama

KOLME SOIVAA HETKEÄ 
    jossain toden ja runon välimaastossa
   


1.

Koin olevani tietty "minä" ensimmäisen kerran noin kolmen vuoden ikäisenä. Tapaus on piirtynyt muistojeni kuvataululle elämäni ensimmäisenä tietoisena muistikuvana.

Muistaakseni kevään aurinko paistoi kauniisti ja lämpimästi. Naapurin puutalon kuivalta puulta ja maalilta tuoksuvalle kuistille oli jätetty lastenvaunut.  Juoksin katsomaan olisiko vaunuissa mitään.  Olihan siellä!  Pikkuinen vauva nukkui vaunuissa, vain pieni suloinen pää pilkisti esiin peiton alta. Tuijottelin vauvaa ihmeissäni ja yhtäkkiä outo tuntemus tuntui vavahduttavan koko olemustani. Kosketin varovasti vauvan sileätä poskea ja pienen pientä nenää. 

Kokemus oli ihmeellinen; tunsin että "minä" olen tässä ja vauva tuossa - ja välillämme mitä syvin, rakkaudellinen yhteys. Ikäänkuin  "erotuin" ympäristöstäni samalla kuitenkin yhteyden tuntemuksen säilyttäen. Elämystä on sangen vaikeata kuvata sanoin.


2.

Noin 7 - 8 vuoden iässä minulla oli samantyyppinen kokemus.  Oli aurinkoinen kesäpäivä ja olin maaseudulla mummolassa.  Tulin ulkoa sisälle tupaan.  Mummon radio oli päällä, niinkuin tavallista.  Yhtäkkiä radiosta alkoi soida upealta kuulostanutta poppia.  ( Laulu taisi olla Englannin euroviisuvoittaja vuodelta 1967 Sandie Shawn alkuperäisesityksenä, tai sitten Luxemburgin France Gallin euroviisu vuodelta 1965.)

Laulavan naisen ääni tuntui ihanan kauniilta. Ihmeellinen ääni, laulun melodia ja letkeä rytmi saivat minut ekstaasiin.  Meni ikäänkuin "jalat alta", ihanaa laulua laulava suloinen naisääni hurmasi sillä hetkellä lapsen sieluni täysin. Olemassaolon riemu ja autuus tulvivat tajuntaani ja samanaikaisesti tunsin outoa, hyvin surullista kaipausta.  - Kyyneleet kohosivat silmiini ja oli pakko mennä ulos etteivät muut olisi huomanneet. Lapsen vaistolla tajusin ettei tällaisesta kannata vanhemmille - eikä muillekaan-  ihmisille puhua.

3.

Keväällä 1979 eräs ystäväni opetti minulle meditatiivista musiikin kuuntelua hyvin yksinkertaisella metodilla - omalla esimerkillään. Kuuntelimme -yhdessä syventyen ja vapaasti keskittyen- monenlaista musiikkia. Sanoja ei tarvittu lainkaan; opin vähitellen rentoutumaan ja meditatiivisesti keskittymään tilassa soivan musiikin sisältöihin samanaikaisesti suuntaamalla katseen "ei-mihinkään". 

Eräänä alkukesän iltana kuuntelin opiskelijaboksissani yksinäisyyden rauhassa Bachin Brandenburgilaisia konserttoja. Vähitellen rauha, ilo ja autuus tuntuivat täyttävän opiskelun arjessa yleensä niin ahdistuneen ja rauhattoman tajuntani. Ymmärsin olevani ikäänkuin matkalla jonnekin itselleni uusille ja merkillisille tajunnan alueille.

Yhtäkkiä tunsin koko olemukseni kuin soivan musiikin mukana. Uusin silmin katselin huonettani ja ajattelin että koko maailma on tavallaan kuin Jumalan ikivanha ja käsittämättömän kaunis temppeli. -Jostain syystä aloin kuitenkin vähitellen ahdistua ja voimistuvan pelon hiipivän olemukseeni. Hämmentyneenä ajattelin:  nyt loppuu illan kuuntelut, äkkiä nukkumaan! Pelon ja kauhun tuntemukset tuntuivat suorastaan vyöryvän tajuntaani.

Kävin nukkumaan hyvin ristiriitaisin tuntein enkä ymmärtänyt lainkaan mitä minulle oikeastaan oli tapahtumassa. Vihdoin sitten nukahdin. Kesän yössä näin merkillisen unen, kuvakertomuksen, joka oli kuin soiva kosminen maalaus. Elämäni kenties ihmeellisin uni tuli merkitsemään minulle hyvin paljon seuranneina kaoottisina ja ahdistavan vaikeina vuosina. 

Uneksin kulkevani tiheässä viidakossa. Tunsin oloni ahdistuneeksi, olin suuressa vaarassa ja etsin kuumeisesti ulospääsyä ryteiköistä. Heiluttelin suurta viidakkoveistäni edestakaisin pitääkseni vaaralliset käärmeet ja skorpionit loitolla ja raivatakseni itselleni tietä. 

Ryteiköistä vihdoinkin päästyäni saavuin aivan yllättäen laajan metsäniityn reunalle. Ihanasti viheriöivän ja kukkivan aukion toisella reunalla, säteilevän auringon ja kirkkaan sinisen taivaan alla, näin valtavan Buddhaa esittävän patsaan.

Levollisena Siddhartha Gautama istui siinä lootusasennossa ja mietiskeli. Mahtava hahmo ulottui korkealle avaruuksiin; Valaistuneen lempeässä hymyssä koin  ajattoman Rakkauden, Viisauden, Rauhan ja Onnen.  Tuhat kertaa tuhannesti ylistetty ja siunattu suuri Tathagata säteili ympärilleen sateenkaaren loistavia värejä.  Ymmärsin että tämä elävä patsas oli sisäiseltä olemukseltaan kuin puhtaan henkistynyttä kultaa ja että se sisäisesti myös soi - Gautama Buddhan elävä patsas soi hiljaista sfäärien harmoniaa, olemassaolon salaperäistä kaikille luoduille olennoille yhteistä taivaallista laulua.

Tajunnassani välähti salamana oivallus että Buddhan hahmossa edessäni on itse Elämän mahtavan jumalallinen itsetajuinen perusolemus. Suistuin  kasvoilleni maahan. Ennen syvään kuvattomaan uneen vaipumista tajusin olevani täysin mitätön olento -kuin pisara meressä- Hänen edessään.

Heräsin aamulla onnen tunteeseen. Koin saaneeni uutta elämänuskoa ja luottamusta elämän tarkoitukseen ikimuistoisen unielämyksen kautta.


Tämä kirjoitus on alunperin julkaistu ystäväni, kirjailija Teuvo Raskun (1909-2000) teoksessa Meitä eletään  (Karkkila 1987).  Kirjoittaja on vapaasti muokannut ja uudistanut alkuperäistekstiä.